V-uskon profetia

Niin on, jos siltä näyttää. (Urho Kekkonen)

Älä jää tuleen makaamaan. (Lenita Airisto)

Ajattele ite. (Joppe Ruonansuu)

Sisällysluettelo

I. OSA

1. Luku

2. Luku

3. Luku

4. Luku

5. Luku

6. Luku

7. Luku

8. Luku

9. Luku

10. Luku

11. Luku

12. Luku

13. Luku

14. Luku

15. Luku

16. Luku

II. OSA

17. Luku

18. Luku

19. Luku

20. Luku

21. Luku

22. Luku

III. OSA

23. Luku

24. Luku

25. Luku

26. Luku

27. Luku

IV. OSA PROFETIA

28. Luku

29. Luku

EPILOGI/PROLOGI

30. Luku

KIRJALLISUUTTA

SANASTOA

I OSA

1.

Saamani aineiston mukaan Turun lähelle, erään pienen kylän järveen, putosi viime vuosisadan puolivälissä valtava… hmm. Arvoisa lukija tietää varmasti paremmin kuin yhden lytätyn novellikokoelman julkaissut kirjustaja, paljonko selittämättömiä asioita maailmassa tapahtuu, sanokaamme vuodessa? Kuolleista noustaan, patsas itkee, ufo sieppaa, hämähäkkinaaras uhrautuu poikastensa ruuaksi. Osaa noista arkijärjen kapasiteetin ylittävistä tapauksista kutsutaan ihmeiksi, uskonnolliseen sävyyn. On tunnettuja ihmeitä ja vaiettuja ihmeitä. Eikä niissä välttämättä ole mitään ihmeellistä, niitä ei vain pystytä selittämään – vielä. Tiede on TOISTAISEKSI voimaton. Joten jos minulle lähetetyssä maanviljelijä Mettälän sääpäiväkirjassa väitetään, että hänen kotikylänsä järveen putosi vuoden 1958 kesäkuussa farmariauton kokoinen vagina, kannattaako meidän heti ruveta pudistelemaan päitämme? Pitäkäämme mieli avoimena. Jos emme jotain tapahtumaa käsitä, siitä ei seuraa, ettei sitä tapahtunut. Toisaalta kaikki tietävät senkin, että maailmalla liikkuu paljon paskapuhetta, ihmisiä höynäytetään erilaisilla tempuilla, harhauttavia mainoksia lähetetään... ja muuta materiaalia.

Aineistoni NÄYTTÄÄ luotettavalta – vaikka sen onkin postittanut Nimetön Helsingistä. Sääpäiväkirja, paksu mustakantinen ruutupaperivihko, on nuhruinen kuten yli puoli vuosisataa vanhan, ehkä päivittäin käsitellyn muistiinpanovälineen odottaisikin olevan. Säntillisten säämerkintöjen lisäksi sinne on kirjattu harvakseen mainintoja Mettälän kotikylän tapahtumista. Väite pudonneesta vitusta ei graafisesti nouse esiin muista merkinnöistä; tyylikin on lähes yhtä niukka ja asiallinen kuin lyhentein kirjoitetuissa säähavainnoissa. Mikään ei anna aihetta epäillä, että sääpäiväkirja olisi mielipuolen tai pilailijan tekosia. Saatteen mukaan järven jättipimpistä päätettiin kylässä aikoinaan vaieta ymmärrettävistä syistä. Se selittänee, miksi suuri yleisö on tähän päivään asti pysynyt tietämättömänä tapauksesta. Mutta nyt on tullut aika paljastaa totuus, ja tehtävä lankeaa Teille, koska olette KIRJUSTAJA ja asutte siellä lähellä.

Tämä viikko sitten saamani yllättävä yhteydenotto on tavallaan ensimmäinen lukijakirjeeni. Vihdoinkin vähäinen tuotantoni on noteerattu eli huomioitu myönteisessä hengessä. Tästä on hyvä jatkaa. Minua kannustetaan kirjoittamaan lisää. Voisiko olla, että ensimmäinen teokseni jäi pimentoon juuri laadukkuutensa vuoksi? Kansahan pitää eniten keskinkertaisesta, koska sitä on helppo ymmärtää. Kokemattomuuttani en vain osannut ensi yrittämällä tyydyttää kehittymätöntä makua. Mutta nyt, kun minulla on uskoa omiin kykyihini vahvistava tukija takanani, eräänlainen mesenaatti, saatan yllättää kaikki.

Voiko sukupuolielin olla vakavaksi tarkoitetun teoksen keskiössä? Miksei voisi? Jos elämä on teleologista ja determinististä, kohtalon ohjaamaa edestä ja takaa, kuten osa kristillisestä perinteestä väittää, voivat näennäisesti järjettömätkin asiat saada mieltä esimerkiksi päämäärän valossa. Kuljemme korkeamman älyn kaitsemina kohti finaalia? Aikaan ja tilaan sidottuina meidän on kuitenkin vaikeaa, ellei mahdotonta, nähdä ilmiöiden merkitys ikuisuuden ja kaikkeuden kannalta. Tutkimattomat ovat Herran tiet, sanotaan, mutta niitä ei kuitenkaan kielletä tutkimasta. Silti joku voi väittää, että tämä on törkeää. Eikö kuitenkin sukuelimen mainitsematta jättäminen teoksessa, johon se oleellisesti kuuluu, olisi vielä törkeämpää? Arvoisa lukija voi kuvitella luonnontieteellisen opuksen, joka kertoo vaikkapa australialaisesta pensastaskuravusta kuvailematta tai edes mainitsematta itse otusta kertaakaan. Sellainen kirja jäisi tarkoitusta vaille, kukaan ei ymmärtäisi mistä on kysymys. Se olisi pelkkää lukijan härnäämistä.

Mettälän sääpäiväkirjan mukaan tussu tipahti järveen sunnuntai-iltapäivällä, jolloin kylässä oli yleensä täysin rauhallista. Päiväkirjan pitäjä itse ei tapausta nähnyt, mutta nimeää kaksi silminnäkijää: kauppias Karjalaisen ja hänen 14vuotiaan poikansa Pekan. Kumpikaan heistä ei enää elä, sanotaan saatteessa. Kyseiset silminnäkijät istuivat soutuveneessä onkimassa. Oli pilvpou, 21 lämm, heik. koil. tuul.. Kolme mereltä saapunutta kalalokkia kaarteli onkijoiden yllä. Äkkiä taivaalta kuului nopeasti voimistuvaa surinaa ja pärinää. Sitä kesti vain muutaman sekunnin. Lokit pakenivat. Sitten: VALTAISA mäiskähdys ja heti sen perään molskahdus, jota säesti kauppiaan pojan kauhistunut huuto. Vesi kuohui, pärskyi ja pulputti. Mainingit keikuttivat puista venettä kuin kaarnanpalaa.

Surina ja pärinä olivat saaneet kauppias Karjalaisen katsahtamaan ylös. Ja hän näki sen. Ehti nähdä, silmänräpäyksen ajan. Oikeastaan silminnäkijöitä olikin siis vain yksi, koska Pekka-poika istui tapaukseen selin, irrottamassa ahventa koukusta. Mutta hänen isänsä sai jonkinlaisen käsityksen tuheron väristä ja mittasuhteista. Se oli vähintään viisi metriä pitkä, edestä kaksi leveä ja takaa vähän päälle metrin, kiharakarvainen ja huuliltaan tummanpunainen, muuten pinkki, ehkä hieman kellertävä. Arvoisa lukija huomannee heti, että kuvaus – kokoa, karvoja ja tummanpunaisuutta lukuun ottamatta – sopii joihinkin tekovaginoihin, joita myydään seksikaupoissa. Kyseessä voi olla täysin merkityksetön yhteensattuma – tai sitten ei. Mettälä siteeraa kauppiasta: Suu ol iha ammollas kova ilmavirran tähre, ko se putos pää erel. Päiväkirja korostaa kauppiaan puhuneen poikkeuksellisesti murretta selostaessaan kauhistuttavaa havaintoaan Mettälälle, jonka vene hänellä oli lainassa. Karjalainen ei veden kuohuilta kyennyt näkemään, mihin suuntaan outo pudokas ui vajottuaan pinnan alle, mutta paikoilleen se ei jäänyt. Lienee sanomattakin selvää, että Pekan ahven pääsi karkuun.

Pian tuon hätkähdyttävän sunnuntai-iltapäivän jälkeen tapauksen ainoa silminnäkijä alkoi kiertää kylässä talosta taloon kertomassa kokemuksestaan. Häntä ei etupäässä uskottu. Pudonnutta alapäätä toki naarattiin. Mutta mitään ei löytynyt.

Uskomattomien tai erikoisten puhuminen ei juuri vaikuttanut Karjalaisen sosiaaliseen asemaan kylässä. Hänen kauppansa oli sen ainoa. Hän oli kylälle tärkeä mies, jota ei helpolla ruvettu vähättelemään tai leimaamaan hulluksi. Poika Pekka pysyi viimeiseen asti isänsä rinnalla. Kauppias oli kasvattanut hänet ankaralla kädellä, oman isänsä ja ehkä sotakokemuksiensa viitoittamalla tavalla. Pekka oli siittäjänsä arka ja kuuliainen aseenkantaja – edellyttäen, ettei uusia, tätä käsitystä muuttavia todisteita löydy. Kertomus on nimittäin prosessissa, suora lähetys. Sitä kirjustetaan sitä mukaa kun tai jos uutta materiaalia saadaan.

Ja sitä saataneen lähinnä haastattelemalla T:n kylän elossa olevia vanhuksia. Kovin suureen toiveikkuuteen ei liene syytä. Maanviljelijä tuntuu asiallisesta esitystavastaan huolimatta pitävän alasuutapausta seurauksineen vähäpätöisenä, jonkinlaisena erehdyksenä. Sääpäiväkirjassa siitä on eri kohdissa kronologisessa järjestyksessä yhteensä viitisen sivua, tosin pienellä präntillä. Vähättelevä asenne johtunee osittain myös, niin uskallan olettaa, kollektiivisesta häpeästä, kylänlaajuisesta joukkonolotuksesta.

Kun taivaalta pudonnut mirri oli loppukesällä jo melkein unohdettu tai vähintäänkin painettu villaisella – ilmeisesti siis kauppiaan hyödyllisyyden ja siihenastisen asiallisuuden vuoksi – hän alkoi uudestaan kulkea talosta taloon kuin Jehovan todistaja, julistaen nyt vittu-uskoa, jota säädyllisistä tai taktisista syistä kutsui V-uskoksi. T:n kylässä asui tuolloin parikymmentä maanviljelijää ja joitakin muun ammatin harjoittajia. Kaupan lisäksi siellä oli kansakoulu ja seurantalo, jota kutsuttiin Taimahaliksi, koska sen rakentamisen oli pannut alulle Karjalainen vaimonsa kuoltua, noudattaen kuuluisaa intialaista esimerkkiä.

Mettälä pohtii mustakantisessa vihkossaan syitä kauppiaan kummaan julistuspuuskaan. Ensiksikin Karjalainen oli rakastanut vaimovainajaansa yli kaiken sopivuuden – ja vanhan sanonnan mukaanhan eukoilla on väki ja väen voima. Väellä tarkoitettiin muinoin naisen sukuelintä. Toisekseen kauppiaan isä oli Lapualla asuva patruunatyyppinen alusvaatetehtailija, jonka kanssa pojalla menivät välit poikki jo murrosiässä. Kolmanneksi Karjalaisella oli pieni pää. Eräiden tutkimusten mukaan aivojen koolla tai painolla ei ole merkitystä. Valaan aivot ovat ainakin viisi kertaa ihmisaivoja painavammat, mutta onko valas ihmistä älykkäämpi? Sitä ei oikeastaan tiedetä. Tiedetään, että valas ei ole rakentanut tuntemamme kaltaista teknologista sivilisaatiota, raaka-aineiden jalostusmenetelmien tutkimukseen ja käyttöön perustuvaa kulttuuria, eikä se puhu meidän kieltämme. Mutta sehän ei välttämättä johdu tyhmyydestä. Kuitenkin, jos katsotaan aivojen suhteellista kokoa, niiden painon suhdetta kehon painoon, niin Karjalainen hävisi kirkkaasti esimerkiksi kansakoulunopettaja Koikkalaiselle, joka oli muuttanut kylään samoihin aikoihin kuin hän. Neljänneksi talvi- ja jatkosotaan osallistuminen saattoi vaikuttaa upseeriksi edenneen kauppiaan persoonallisuuteen, maailmankuvaan ja mielenterveyteen. Viidenneksi Karjalaisen kaukainen esi-isä oli huhun mukaan Witt, tunnettu viulutaiteilija Saksasta. Kuudenneksi ihmiskunta oli letun väitetyn putoamisen aikoihin alkanut etsiä avaruudesta Maan ulkopuolista viestiä. Kukapa olisi arvannut, oli Karjalaisen uskonnollisessa julistuksessaan usein toistama teesi, että radioaaltojen sijasta sieltä tulisikin elävä lähetys.

Tiedämme, mitä filosofi Platon, yleisesti ottaen, sanoi yllä kuvatun kaltaisista pannunputoamistapauksista ja niiden todennäköisyydestä. Hän sanoi, että me emme keksi perimmäistä todellisuutta koskevia ideoita, ne ovat jo valmiina mielessämme, me vain löydämme ne sieltä.

Myytit eli tarunomaiset asiat, kuvitelmat, uskomukset, harhakäsitykset ja järkiperustetta vaille jääneet tapahtumat kuvaavat usein jumalten tai maailmankaikkeuden syntyä. Ne voivat kuvata myös ihmisten ja eläinten luomista, erikoisia puita, lähteitä, vuoria, muodonmuutoksia, sotaa, sankareita, oikeutta, tulta, helvettiä, taivasta, vainajien elämää, tuntemattomasta tulleita olioita – mitä tahansa arvoituksellista asiaa. Myytti pyrkii yleensä lujittamaan ihmisten yhteenkuuluvuutta sekä oikeuttamaan erilaisia tapoja, poikkeuksellista käyttäytymistä. Tämä pitää tietenkin T:n kylän kohdalla paikkansa vain, jos tarina taivaalta pudonneesta römpsästä korotetaan myytin asemaan. Erään selityksen mukaan myytti on tiedostamattoman heijastumaa. Tässä mielessä järveen mäiskähtänyt matto olisi arkkityyppi, kyläläisten ja eritoten naisten kollektiivisessa piilotajunnassa kytenyt sisältö, jonka Karjalainen V-uskon julistuksessaan nosti päivänvaloon. Hänen animansa, alitajuinen naiskuvansa, kohtasi kylän naisten animuksen, alitajuisen mieskuvan. Mitä jonkin hahmon tai käsitteen alkumuotoa etuperse siinä tapauksessa edusti? Arvoisa lukija osaa päätellä sen itse, siksi sitä ei tässä nyt ruveta ihmettelemään – olletikin kun kaikensorttinen pohdiskelu on perin uuvuttavaa puuhaa.

Sanottakoon kuitenkin vielä se, että kollektiivinen mielenhäiriö, joukkopsykoosi, voi vallata vaikkapa ufokultin harjoittajat. He alkavat nähdä yhä enemmän ufoja kaikkialla. Joka puolella on myös näkyvinään avaruusolioiden tekosia. Ufokultin kaltaisia uususkontoja tai perinteisen uskonnon lahkoja on syntynyt viimeisen sadan vuoden aikana lähes 60 eri puolille maailmaa. Uskotaan esimerkiksi Smithin ilmoituksiin, oikeanlaisen asenteen voimaan, yhteisöasumiseen, selittämättömiin ilmiöihin, muinaiseen viisauteen, taikuuteen, henkistymistekniikoihin, tiettyihin eläimiin, guruihin, filosofioihin ja V-uskon tapauksessa ruumiinosaan. Usko pyhään yliluonnolliseen ja siihen turvautuminen ilmenee kultin jäsenten tavoissa ja palvontamenoissa samalla lailla kuin valtauskonnoissakin, esimerkiksi yksijumalaisessa kristinuskossa, useajumalaisessa hindulaisuudessa ja jumalattomassa buddhalaisuudessa. Yleensä uususkonnot ja lahkot jäävät lyhytikäisiksi, eikä niillä ole mainittavaa vaikutusta yhteiskuntaan.

Joukkopsykoosissa taipumus virheellisiin tulkintoihin on vahva me-hengen läpäisemissä pienissä, eristyneissä yhteisöissä, jollainen pussinperäkylä T 1950-luvulla oli. Sellaisissa yhteisöissä tunnepitoiset selitykset joskus voittavat järkevät. Kiihotus, uhkailu, pelottelu ja valheet saavat lopulta niskalenkin. Epäilevät äänet vaiennetaan. Suljettu yhteisö voi kehittää esimerkiksi uskomuksen, että kylän rajojen ulkopuolella vaanii hirviöitä, mistä syystä kylästä ei saa poistua. Aina ei tarvita edes eristäytynyttä yhteisöä, kun aletaan vastoin tieteen todistusta uskoa vaikkapa, että maailma on luotu aivan äskettäin, noin 6 000 vuotta sitten.

Kristinuskon apostolit, Jeesuksen oppien levittäjät, panivat aikoinaan liikkeelle tapahtumaketjun, jonka seurauksena kolmannes maailman ihmisistä on nykyään kristittyjä. Jehovantodistajat, kreationistit ja monet muut vähemmistöuskontojen tai lahkojen edustajat yrittävät toistaa noiden taitavien ja ehkä onnekkaidenkin Kristuksen opetuslapsien tempun, mutta ainakin tähän asti huonolla menestyksellä. Koskaan ei kuitenkaan voi tietää etukäteen, mistä uskonnosta tulee hitti. Kuka julistaja onnistuu olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan? Kuka sattuu sanomaan sanat, joille juuri silloin on sosiaalinen tilaus? Kuka kertoo tarinan, joka ihmisillä on tarve kuulla?

Ilmeisesti ei ainakaan kauppias Karjalainen. Toosausko ei sääpäiväkirjan merkinnöistä päätellen ikinä ehtinyt kehittyä varsinaiseksi uususkonnoksi. Se jäi pikkukylän rajojen sisälle, kuohuen hetken paikallisena erikoisuutena, sammuen lopulta kuin hapetta jäänyt tuli. Ilman maanlaajuista kurjuutta ja katkeruutta, sen tiedostamista ja halua liittyä mukaan, paikalliset liikkeet yleensä kuihtuvat, jäävät vain huudoiksi korvessa. Mutta joskus ne jäävät myös kytemään, odottamaan sopivaa aikaa ja lisähappea. Kvanttifysiikan hiukkaskolareissa aikaansaadut ilmiötkin ovat lyhytikäisiä, eikä se ole estänyt tiedemiehiä luomasta niistä kasvavaa tieteenalaa. Nuo melkein jo ennen syntymistään katoavat tai kenties vasta havainnossa syntyvät aliatomaariset ilmiöt saattavat jonain päivänä ratkaista ikuisuuskysymyksen, joka koskee todellisuuden (ja ehkä myös mahdollisen jumalan) syvintä olemusta. Kuka voi varmuudella väittää, ettei vastaus silloin voisi olla V?

Tässä kohtaa on mainittava Särkkälän romaani Ruostumaton rautatie. Sen teemana on elämä, joka vaikuttaa varmalta ja täydelliseltä kuin ruostumaton rautatie. Sellaiseksi Mettälä mainitsee Karjalaisen kokeneen olemisensa ennen vaimon kuolemaa. Ja sellaiselta se monen muunkin mielestä oli vaikuttanut. Kauppiaan puolison menehtymiseen johtanutta onnettomuutta sääpäiväkirja luonnehtii irvokkaaksi. Kävikö kenties niin, että kun Karjalaisen rautatie ruostui, järkkyi mielikin?

Mainittakoon myös Russellin Onnen valloittaminen, joka alkaa Whitmanin runolla eläimistä: Ne eivät ponnistele eivätkä tuskaile tilaansa, ne eivät makaa valveilla pimeässä ja itke syntejään, ne eivät tee sinua sairaaksi keskustelemalla velvollisuuksistaan Jumalaa kohtaan, yhtäkään niistä ei vaivaa tyytymättömyys tai riivaa omistamisen vimma. Voidaan esittää sama kysymys kuin rautatiestä: tuliko onnen valloittajasta lopulta vähän onnellinen?

Ilmeisesti JOTAIN on pudonnut T:n kylän järveen. Jotain, josta Karjalaisen tulkitsemana ja tarjoilemana tuli kylän naisten uskonnollisen villiintymisen syy. Mutta mitä sinne putosi? Kutsun nöyrästi lukijan mukaani selvittämään asiaa, etsimään, epäilemään – ja ehkä löytämään. Toivon sydämestäni, että tälle matkalle kannattaa lähteä. Koskaan ei voi tietää, syntyykö paljosta porusta vain vähän villoja. Pelkästään järkeilemällä se ei kuitenkaan selviä. Tarvitaan tekoja. Ja bensiiniä.

2.

Huristelu T:n kylään ison mäen alle järven kylkeen oli kuin laskeutumista murheen laaksoon. Paketoidut, vesoittuneet pellot toivat mieleen pois postitetun toivon. Seurantalo ja kansakoulu näyttivät odottavan purkutuomiota. Tienpientareiden valloilleen ryöpsähtäneet pajut pyyhkivät sateesta raskailla oksillaan Fiatin kattoa ja asvaltissa oli autoa tärisyttäviä halkeamia, joita oli yritetty paikata piellä. Hyvinä aikoina, kenties 60-luvun alussa oikaistu ja kylän halki jatkettu tie hipoi, lähes tyrkki ohittamiensa rakennusten hilseileviä, kuraisia seiniä suunnatessaan 30 kilometrin päässä sijaitsevaan pikkukaupunkiin, joka oli sen olemassaolon varsinainen syy. T:n alennustila oli sille täysin yhdentekevä.

Mutta leskirouva Tannilan mökin piha oli kukkia täynnä, ja ehkä rakkautta. Mökinedustan pienen nurmikon hän kertoi hoitavansa tavallisilla saksilla, maassa kontaten, kun kerran aikaa riitti. Vanhin poika oli ostanut hänelle kyseistä askaretta varten polvisuojukset. Perennamaat oli ympäröity pyöreillä kivillä ja vihreillä muovireunuksilla. Mökin sisälläkin oli kukkia, muistan sen nyt tätä kirjoittaessani; kukat olivat niin kiinteä osa sisustusta, ettei niitä tullut tavallaan pannuksi merkille, kuten ei räsymattojakaan.

Leskirouva, tai oikeastaan hänen edesmennyt puolisonsa, on ainoa kyläläinen, joka Karjalaisten ja kansakoulunopettaja Koikkalaisen lisäksi mainitaan nimeltä sääpäiväkirjassa. Löysin rouva Tannilan tuurilla, numeropalvelun avulla. Hän otti minut vastaan pullakahvilla ja toi alkulämmittelyn jälkeen kamarista nähtäväkseni vanhan mustavalkoisen valokuvan, käsitellen sitä varoen kuin mitäkin pyhäinjäännöstä. Hänen miehensä oli ikuistanut ruskettuneeseen, hammaslaitaiseen, kämmenen kokoiseen kuvaan sen kohdan järvestä, johon Karjalainen väitti alahuulien pudonneen. Kyläläiset olivat kuulemma aina olleet ylpeitä kirkasvetisestä järvestään: monet Suomen järvet ovat ruskeita, mutta ei heidän kylänsä järvi, sen pohjaan voi nähdä syvimmästäkin kohdasta. Kuvassa erottui mudansekaisella hiekkapohjalla muuta ympäristöä hieman tummempi kohta, kuin laakea kuoppa, ja ikään kuin uoma, tuskin havaittava – ehkä raahautumisjälki? Järvi oli leskirouvan mukaan siinä kohdassa noin 15 metriä syvä. Hänen puolisonsa oli visusti vaiennut kuopasta ja raahautumisuomasta ja kieltänyt vaimoakin puhumasta niistä – mies oli siinä uskossa, ettei kukaan muu ollut havainnut jälkiä. Ei saa keikuttaa venettä, niin Eino oli sanonut, sillä kylässä oltiin tuona loppukesänä jo yleisesti sitä mieltä, ettei järveen ollut pudonnut yhtikäs mitään, mutta annetaan kauppiaan saarnata, jos se hänen oloaan helpottaa. Ajateltiin näet, että asia liittyi jotenkin surutyöhön. Nyt ei enää ollut niin väliä, jos niistä asioista kertoi, kun Karjalaiset ja lähes kaikki muut aikalaiset olivat jo manalle menneet.

Teoriassa, ja vain teoriassa, voisi olettaa, että järveen pudonnut pandoranlipas kaivautui aluksi syvälle pohjahiekkaan eräiden kalojen lajityypilliseen tapaan. Silloin sitä ei tietenkään naarauksissa voinut löytyä. Vasta tilanteen rauhoituttua se lähti liikkeelle ryömien, mikä lienee ollut jalattomalle pillulle luontevin tapa. Ja kukaties se piiloutui jonnekin pohjakasvillisuuden sekaan tai peräti luolaan, jos järvessä sellaisia on.

Mutta tuollaisia tuhruisia valokuvia raahautumis- ja muine jälkineen on otettu ennenkin esimerkiksi ufoista, haamuista, keijuista, Isojalasta ja Loch Nessin hirviöstä. Ne on yleensä paljastettu väärennöksiksi. Tai sitten kuvien kohde on tutkimuksissa osoittautunut aivan normaaliksi valoilmiöksi, säähavaintopalloksi, kehitysvirheeksi tai pilailijan tekoseksi. Ratkaisemattomiakin tapauksia toki löytyy.

Karjalaisen alkaessa julistaa beaveruskoaan hän kävi leskirouvan mukaan läpi kaikki kylän 25 taloa, joista 20 oli maatiloja. Tämä tapahtui elokuussa 1958. Ja sanoma, mikäli rouva Tannila muisti oikein, oli kiteytettynä seuraava. (A) Taivaalta oli kylän järveen saapunut V-jumala tai sen lähettiläs jonkinlaisena palavan pensaan kilpailijana, protestina tuolle miesten keksinnölle. (B) Se halusi ilmoittaa, että paikka mistä olimme kaikki maailmaan tulleet, oli myös meidän luojamme kuva. (C) Oli suoranainen ihme, ettei ihminen ollut tuota itsestään selvää asiaa aiemmin tajunnut.

Ottamatta suoraan kantaa kiteyttämäänsä julistukseen harmaanutturapäinen leskirouva yskähti monimielisesti. Hän oli vähän päälle 70-vuotias, pyöreä, pirteä ja ystävällinen. Hän käyttäytyi kuin nuori tyttö ja puhui nopeaa Turun murretta samalla kun silmäili minua hiukan ihmetellen. Miten pienen, lähes kuolleen kylän muinaiset asiat turkulaiskirjailijaa voivat kiinnostaa? Vasen silmäkulma nyki. Vitusta puhuminen hymyilytti. Vierailuni kunniaksi (?) punatut huulet muodostivat tuumailevan o:n aina kun en katsonut suoraan kohti. Polvipituinen leninki kukki päivänkakkaroita.

Leskirouvan seurassa tuntui kuin olisi päässyt pehmeisiin lämpöisiin vällyihin kylmänä talvipäivänä. Uskonnoista hän ei sanojensa mukaan paljoa perustanut. Hänen elämänvoimansa ja -ilonsa takana täytyi kai sitten piillä jokin muu kuin uskonnollinen oletus tai toive. Hän vaikutti aidosti onnelliselta ihmiseltä. Tuomas Akvinolainenhan väitti, että onni on ihmisen ylin mahdollinen oivallus. Siis oivallus, ei esimerkiksi aineellinen saavutus. Kunpa niin sanotut uskovaisetkin, tuumin toista kupillista siemaillessani, kykenisivät kasvamaan haastateltavani kaltaisiksi, hänen mittoihinsa, eivätkä olisi sellaisia pikkusieluisia jöröjukkia ja kateellisia vahtijoita, joista usein kuulee.

Mökin kaksi huonetta olivat pihan tavoin hyvin hoidettuja, kaikki oli siistiä ja kohdallaan kuin tomeran pikkutytön nukkekodissa. Isompaa huonetta, nelisen metriä kanttiinsa, jossa istuimme kahvittelemassa, rouva Tannila kutsui tuvaksi. Sen seinät olivat kellanvalkoiseksi maalattua lastulevyä. Kamari oli tapetoitu taivaansinisellä raitapaperilla, näin avoimesta paneeliovesta. Käkikello tikitti.

Saadakseni leskirouvan sulkeutuneen puhehanan jälleen auki kerroin, että länsimaissa vähäuskoisimpia ovat virolaiset ja ruotsalaiset. Hän hämmästyi. Että ruotsalaisetkin? Kyllä, vakuutin, niin oli lukemani tutkimuksen mukaan asian laita – ja uskonnollisimpia ovat yhdysvaltalaiset. Hän kurtisti tuuheita kulmiaan. Sotaisa suurvalta ja Jeesuksen rakkauden julistus eivät tainneet hänen mielestään sopia samaan pussauskoppiin. Sanoin löytäneeni tiedot netistä luotettavasta lähteestä. Samaisen lähteen mukaan uskonnollisuus väheni yhteiskunnan vaurastuessa. Mitä paremmin ruokittu ihminen, sitä vähemmän hän piittasi piruista, jumalista ja astrologiasta. Lisäsin, että uskonnot olivat ilmeisesti syntyneet pelosta, tietämättömyydestä, sorrosta, epätoivosta, unelmista, halusta ymmärtää, selviytyä ja kostaa. Leskivaimo ei sanonut siihen juuta eikä jaata. Ehkä hän arveli minun yrittävän kusettaa häntä.

Sähkölieden yllä, viininpunaisten kaakelilaattojen edessä, roikkui kolme sinistä emalikattilaa allekkain narulla toisiinsa kytkettyinä, umpisolmuilla. Mitä jos yhtä kattiloista äkkiä tarvittaisiin? Ehkä ne olivat vain koristeita. Tuvassa oli etikkainen haju. Säilöntähommia ei kuitenkaan näyttänyt olevan meneillään, miten voisikaan, olihan vasta toukokuu.

Kauppias Karjalainen pystyi rouva Tannilan mukaan olemaan hyvin vakuuttava. Mies näytti uskovan palavasti asiaansa. Siksi hän tietysti herätti leipäpappia paremmin kuulijoissakin halun uskoa. Ja tämä täysin riippumatta siitä, oliko järveen pudonnut jotain vai ei. Varsinkin kylän naisväki alkoi melko pian olla Karjalaisen kanssa samoilla linjoilla. Nimittäin siinä, että ehkä ihmiskunnan pääjumalien miehinen sukupuoli olikin vain miesten ruumiillisen ja siitä johtuvan henkisen ylivoiman seurausta. Ja jos jumalten miespuolisuuteen ei sen kummempaa syytä ollut, ei kai silloin ollut mitään estettä muuttaakaan asiaa?

Ihmiskunnalla oli historiansa aikana ollut puisia, kivisiä, metallisia, lihallisia ja aineettomia jumalia. Siitintäkin oli palvottu jumalana. Muttei tiettävästi koskaan marjukkaa, luonnon omaa taskua, vaikka sen ahtaan portin kautta olimme kaikki tänne syntyneet, lukuun ottamatta niitä, jotka tulivat keisarinleikkauksella. Syynä tuohon hämmästyttävään seikkaan oli kauppias Karjalaisen mielestä ollut molempien sukupuolien henkinen sokeus yhdistettynä miesten ylimielisyyteen ja väkivaltaan. Ja kun asiaa oikein ajatteli, totesimme leskirouvan kanssa lähes yhteen ääneen, niin nainenhan se tosiaan elämän tänne varsinaisesti loi ja sitä hoivasi.

Arvoisa lukija lienee kirjustajan kanssa yhtä mieltä, että ajatus fjöösasta jumalana on absurdi, mieletön. Falloksen palvonnan vielä ymmärtää, mutta piudehan on pelkkä reikä. Siksi taitaakin olla viisainta keskittyä tässä setvimään vain sitä, millaisia sosiaalisia seurauksia, kenties valtarakenteiden muutoksia, Karjalaisen julistus sai eristyneessä pikkukylässä aikaan joko hetkellisesti tai pidemmän päälle. Kaikkihan tietävät, miten suuri valta taitavalla puhujalla voi olla väkijoukkoon, esimerkiksi lynkkaussakkiin tai viattomaan maalaisväkeen. Viitattakoon vaikka maailmankuuluun Mansoniin, joka teki seuraajistaan murhaajia.

Römpelön pyhyys tai sen luojan järveen putoaminen voitaneen siis jättää toisarvoiseen asemaan. Tällainen lähestymistapa tuntuu oikealta. Varsinkin kun kyläläisille ei haastateltavani mukaan koskaan täysin selvinnyt, oliko järveen pudonnut olio Karjalaisen mielestä jumala vai pelkkä lähettiläs.

Vai voisiko se olla kulttuuriheeros, ehdotin, hengenviljelyn sankari kuten Väinämöinen, joka laskeutui tai nousi keskuuteemme täydentämään varsinaisen jumalan luomistyötä? Mutta rouva Tannila ei ollut moisista heeroksista ikinä mitään kuullutkaan.

Mettälän sääpäiväkirjan mukaan Karjalainen oli vuoden 1958 syksyyn mennessä saanut melkein kaikki kylän naiset myötämielisiksi pesäuskolle. Leskirouva muisti jopa kaksi kauppiaan iskulausetta. Vit ei jätä rankasemat solvajitas. Siält sä ole tullukki. Karjalainen saarnasi ja myi lyhyttavaraa sekä elintarvikkeita aina kirjakielellä, mutta kyläläiset muuttivat tietysti asiat omalle kielelleen. Sehän oli yleinen tapa kaikkialla, jossa haluttiin jotain ymmärtää. Siksi oikein viisasta miestä, jota ei yrittämälläkään osattu kääntää, alettiin helposti pitää hulluna. Aivan kuten Platonin luolavertauskin osoitti, huomautin. Leskirouva räpytteli vaiti silmiään sen kuultuaan, samaan tapaan kuin kulttuuriheerokselle. Ja monasti kävi niinkin, hän jatkoi, että sanonnat irtosivat juuriltaan ja lentelivät maailmalla valeasussa, merkitykseltään muuttuneina. Hän muisti kuulleensa iskulauseen siält sä ole tullukki vuosia sitten Turun torilla täysin epäuskonnollisessa yhteydessä.

Kylän naisten V-uskoon hurahtamisen syistä leskivaimo arveli, että siinä oli paljon mukana pelkkää kiusantekoa miehiä kohtaan. Lisäksi elämä oli melko tapahtumaköyhää ja moni emäntä saattoi ihan vain ajanvietteekseen olla uskovinaan, nähdäkseen mitä siitä tulisi. Omasta roolistaan rouva Tannila kertoi, että hän lypsi aamulla varhain lehmät, keitti kahvia ja velliä miehelle, syötti vauvan, pilkkoi puita, vei lehmät laitumelle, teki heinää ja ruokaa, siivosi, ruokki kanat, keräsi munat, haki postin, tuuletti taloa, kasteli vihannesmaata, korjasi vaatteita, kutoi mattoja ja niin edelleen. Päivä alkoi neljältä aamulla ja päättyi kymmenen aikoihin illalla. Siitä kertyi 18-tuntinen työpäivä. Hän ei kerta kaikkiaan ehtinyt mukaan mihinkään kotkotuksiin. Eikä halunnutkaan. Siinä mielessä hän oli erilainen kuin kylän muut naiset. Karjalaisen vaimon hän oli tuntenut hyvin ja ihan mukavahan se oli. Muttei hän ymmärtänyt siinä naisessa olleen mitään niin ihmeellistä, että kauppias sen kuoleman takia olisi seonnut, alkanut nähdä näkyjä ja ryhtynyt siitä syystä saarnamieheksi. Sen hän kyllä ymmärsi, että Pekka tuki isäänsä ja luuli kai itsekin nähneensä sen olion järveen putoamisen. Poika oli niin arka ja peloteltu, että näki ilman muuta aina saman minkä isä.

Karjalaisen vaimon onnettomuuden laadusta haastateltavani oli sitä mieltä, ettei kukaan ihminen tarkoituksella eikä vahingossa mene housut kintuissa kyyristelemään orihevosen alle, ei kiima-aikana eikä muulloinkaan. Pikemminkin siinä oli käynyt niin, että Jaana kyykki pissalla kun ori jostain syystä vauhkoontui, ravasi paikalle, kaatoi pissijän kontalleen ja, sitä tahtomatta, seivästi vehkeellään. Totuuttahan ei saatu selville, silminnäkijöitä ei ollut. Valtti-orin kauppias tappoi sodasta tuomallaan upseerinpistoolilla. Eikä kellään ollut siihen nokan koputtamista, vaikka kyseessä oli Mettälän hevonen, ruskea laikkuotsa. Ihmistähän ei nykytietämyksen mukaan moni asia muista eläimistä erottanut, mutta uskonto saattoi olla yksi – uskonto ja kaikki muu tarpeeton, jota ihminen joutessaan tai hyötyäkseen kehitteli.

Enempää ei leskivaimo Tannilan mieleen nyy täl kertta muistunut. Varsinaisesta naisten kapinasta hän ei tiennyt mitään. Hän oli siinä vaiheessa jo karannut poikavauva mukanaan Helsinkiin kylän läpi kulkeneen maanmittarin perään. Tästä tuli hänen avomiehensä, tai kuten silloin sanottiin: susiparinsa. Jäätyään siitä ja aiemmastakin liitosta leskeksi hän oli palannut synnyinkylään viettämään vanhuuttaan rakkaissa lapsuudenmaisemissa. Ja jos herra kirjailijaa tosiaan kiinnosti tämmöisen kuihtuneen kylän asiat, niin joku kansakoulunopettaja Koikkalaisen tyttäristä saattaisi jotain muistaa isävainajan puheista. Yksi niistä tyttäristä asui tiettävästi Salossa naimattomana.

Herra kirjailijaa ihmetyttää näin jälkikäteen, että jos kylän muut emännät auliisti suostuivat kauppias Karjalaisen kuljetettaviksi, miten rouva Tannila muka pysyi vastustuskykyisenä? Hän väitti, että tilanhoito vei kaiken ajan, mutta kai muillakin emännillä oli töitä. Salaako hän jotain?

Vai onko hän skeptikko? Jos tavallinen kansa on tykinruokaa, kuten joku hallitsijoistamme on todennut, niin skeptikko, epäilijä, on siirtolohkare, josta tykinkuula kimpoaa. Se tarjoaa suojaa niille, joille se kelpaa. Skeptikko huomauttaa esimerkiksi uuden uskonnon tyrkyttäjälle, ettei osta kaupattua tuotetta, koska sitä ja sen vastakohtaakaan ei voida todistaa oikeaksi – ja lyö oven kiinni. Joku toinen alkaa jutella tyrkyttäjälle silkkaa yksinäisyyttään. Kolmas kuuntelee, koska tarvitsee tarjottua tavaraa, se edustaa hänelle ehkä turvaa, ja neljäs huomaa hetken kuunneltuaan tarvitsevansa. Useimmiten uuden idean esittelijälle käynee kuitenkin kuin Saarikosken runossa: Minä tulin tänne asian kanssa. Ihmiset eivät pitäneet siitä.

Ennen lähtöäni ihastelimme tihkusateessa rouva Tannilan keltaisia kevätesikoita. Vanha nainen käveli pihallaan vaivattomasti painostaan ja iästään huolimatta, hypähteli jopa. Hänen mökkinsä sijaitsi kylän laidalla ja oli punamullan värinen entinen sauna, jonka vanhin ja nuorin poika yhdessä olivat kunnostaneet asuttavaksi. Tilan muut rakennukset olivat saaneet ränsistyä ja jäädä vesakon saartamiksi. Saunamökin lämpimänkeltaiset ikkunanpielet ja räystäslaudat tekivät siitä kotoisan näköisen. Asumus toi mieleeni Kiven ihanan runon oravanpesästä. Kuopus oli menneenä suvena laittanut vaimonsa kanssa mökkiin uuden sammalenvihreän huopakaton. Leskirouva puhui lapsistaan yhtä hellästi kuin jotkut yltiöuskovaiset Jeesuksesta. Se toi mieleeni oman äitini. Minulla oli oma äiti ja isä viisi ensimmäistä vuotta elämästäni, kunnes pian Ruotsiin muuttomme jälkeen jäin orvoksi.