Viikingin hauta ja muita kertomuksia

Sisällys

Lukijalle

Salaperäinen rekiseurue

Aarteenkaivajat

Öinen vierailu

Tuhkakeskiviikon morsian

Kuutamo kalliolla

Noita-akkoja Oulussa

Viikingin hauta

Kummitustarina

Lukijalle

Zacharias Topelius (1818–1898) oli monipuolinen kirjailija ja toimittaja, runoilija ja prosaisti. Hänen syntymästään tuli vuonna 2018 kuluneeksi 200 vuotta ja kuolemasta 120 vuotta. Topelius on vaikuttanut merkittävästi suomalaiseen kulttuuriin: hän on muovannut historiakäsitystämme Suomen herttuattaren (Hertiginnan af Finland, 1850) ja Välskärin kertomusten (Fältskärns berättelser, 1851) kaltaisilla romaaneilla, ja hänen runonsa ovat kaikuneet sellaisissa lauluissa kuin Kesäpäivä Kangasalla ja Varpunen jouluaamuna. Topelius sanoitti virsiä ja julkaisi satuja, löytyypä hänen tuotannostaan myös tulevaisuusfantasioita, kuten jatkokertomus Simeon Levin matka Suomeen (Simeon Levis resa i Finland, 1860). Topeliuksen vaikutus yltää sukupolvien yli. Vuonna 1875 julkaistua Maamme kirjaa (Boken om vårt land) käytettiin koulujen lukukirjana vuosikymmenien ajan.

Topelius työskenteli Helsingfors Tidningar -lehden toimittajana 1840-luvun alusta vuoteen 1860 asti, ajanjaksona, jolloin suomalainen sanomalehdistö laajeni ja etsi muotoaan. Noina vuosikymmeninä myös kaunokirjallinen aineisto vakiintui lehdistön osaksi, ja Topelius itse sepitti ahkerasti tarinoita lukijoilleen. Käsillä oleva kokoelma Viikingin hauta ja muita kertomuksia sisältää kahdeksan novellia, joista lähes kaikki ilmestyvät nyt ensi kertaa suomeksi. Ne ovat näyte Topeliuksen varhaistuotannosta vuosilta 1842–1850, ja kaikki ilmestyivät alun perin nimenomaan Helsingfors Tidningarissa. Suomennos on jatkoa Faroksen kahdelle aiemmalle kokoelmalle, Morsian ja muita kauhunovelleja (2013) ja Tilinteon päivä ja muita kertomuksia (2015), jotka ovat esitelleet suomeksi Topeliuksen muun tuotannon varjoon jääneitä kertomuksia.

Faroksen Topelius-trilogia on syntynyt yhteistyössä Eeva-Liisa Nyqvistin kanssa. Kokoelmien taustalla on ollut Eeva-Liisan vetämä suomennoskurssi, joka on antanut mahdollisuuden opiskelijoille tarttua Topeliuksen tuotantoon ja tulkita niitä 2000-luvun lukijoille.

Kiitämme lämpimästi Svenska litteratursällskapet i Finlandia, jonka kriittinen Topelius-editio on tarjonnut erinomaiset lähtökohdat uusille suomennoksille. Kiitos Eeva-Liisa Nyqvistille ja kaikille tämän teoksen suomentajille erinomaisesta yhteistyöstä!

Turussa, joulukuussa 2018

Faros

Salaperäinen

rekiseurue

Laskiaisnovelli

"Väitetään, ettei meidän ajassamme ole romanttisia hetkiä, eikä siinä ole muutenkaan seikkailua. Mitä hulluutta! Mitä mielikuvituksen köyhyyttä! Kuka uskaltaa väittää, että meidän ajastamme löytyisi vaeltavien ritarien sijaan vain vaeltavia kisällejä, että courtoisie¹ olisi unohdettu ja tarina romanttisesta rakkaudesta olisi vain satua? Katsokaa vaikka näitä aikamme parrattomia elegantteja ritareita, joiden elämän tarkoitus on vaeltaa, toisin sanoen siirtyä tanssiaisista tanssiaisiin, soiréesta soiréehen ja puolustaa – tarkoitan ihailla – viattomuutta kaikissa muodoissaan. Ja nämä kauniit naiset, joita lauluissa ylistetään, sen sijaan että he seuraisivat turnajaisia linnantornista katselevatkin paraatia parvekkeelta, ja sen sijaan, että he kruunaisivat voittajan laakeriseppelein, kunnioittavatkin häntä tableau vivantein ja tarjoamalla kätensä kotiljongiin. Ja nämä trubaduurit, mitä siitä, jos he kumartavat lehtien toimittajille. Ja nämä kummitukset ja haamut raunioissaan ja maanalaisissa holveissaan... Mitäpä siitä, jos he majoittuvatkin törkyisten kirjailija-aivojen maanpäällisiin raunioihin! Pelkkä bagatelli! Mitä olemme menettäneet? Meillähän on monenmoisia ritareita, meillä on teatterikummituksia, samppanjaa ja kauniita tunteellisia naisia, kuten Mimosa ja Vahasydän. Ja jos haluamme välttämättä jotakin fantastista, jotakin uskaliasta, niin onhan meillä meidän Marie Cappellemme, meidän Gabriéle Mimansomme. – Ooh, – jos kohtalo haluaisi lähettää sellaisen ylevän olennon tielleni, tuntemattoman ihastuttavan kauneuden, arabialaisen polttavan katseen kavalan hunnun alla, – mikä kiusaus! Näkisinpä vain sen, joka yrittää estää minua –"

Tämän yksinpuhelun aikana nuori Achilles, yksi pääkaupungin muodikkaimmista nuorista herroista, tuli portista suurenmoiselle palatsille, eräälle ensimmäisistä nimetyistä kaduista Helsingissä. Hän tarvitsi hieman liikuntaa raskaan illallisensa jälkeen. Emme halua suoraan väittää, ettei samppanjalla olisi mitään tekemistä hänen ylevien ajatustensa kanssa, jotka salamannopeasti olivat pilvenhattaroiden korkeudella. Voisimme kunniattomasti taipua kuvailemaan tämän kirjallisen väittelyn saaneen alkunsa pöydän ääressä olevalta Gabriéle Mimansolta. Oli miten oli, nuori Achilles oli optimistisissa tunnelmissa, mikä oli usein tavanomaista hyvän päivällisen jälkeen, varsinkin kun niiden miellyttävinä lisukkeina olivat korkkipäiset, hopeakaulaiset vallankumoukselliset, ja korkin alla pulppuava kirjo ranskankielisiä kevytmielisyyksiä. Hän tarkasteli vilisevää ihmisjoukkoa sekä romanttisesti että modernin maailmankuvan mukaan koko herrasmiehen välipitämättömyydellä hämäräisenä laskiaisena. Hän kiirehti katujen ja torin ohi, kunnes yhtäkkiä hänen katseensa vangitsi pitkä jono vossikoita, joilla herrat ja naiset parhaimmat päällään kiirehtivät pitkin Unioninkatua. Silmänräpäyksessä oli lornjetti esillä, ja hän katsoi väkijoukkoon. Harjaantuneen silmän oli helppo huomata, että seurue oli muodikasta. Vähemmän hienoja pukuja kuin bonne façon, joka on aina ominaista sivistyneille ja hyvän maun ihmisille. "Mutta vossikoilla? – hmm – Achilles mietti tarkastelleessaan matkustavia – miksi ei, – vaikka pienempää kohteliaisuutta kavaljeereilta tuskin voi odottaa. – Herra Jumala! En tunne näitä naisia, – minä, joka kuitenkin voin sanoa tietäväni jokaisen naisen koko kaupungissa. Epäilemättä matkailijoita, – maannaisia, jotka käyttävät tätä tilaisuutta hyväkseen ollessaan pääkaupungissa. Todella! Katsokaa noita hymyileviä silmiä, joilla he katsovat kaikkia ohimennen. Pauvres enfans! Ujosti piiloutuneina huntuihinsa, kätkössä maailmalta katsellen ihailevasti ympärilleen. Hah, mitkä kauniit kasvot! Mitkä kauniit, tummat, salamoivat silmät oli tällä muukalaisella, joka lipui ohitse. Taivas, onko mahdollista, että hän antoi minulle lentosuukon? Minun täytyy saada tietää, kuka hän on. Minun täytyy tutustua näihin mielenkiintoisiin muukalaisiin. Vossikka!

Innostuneena Achilles unohti, että kaikki kaupungin sadat vossikat olivat silmänräpäyksessä varattuja. Näitä yliopiston ja senaatin nurkkakoristeita ei näkynyt missään, vaikka yleensä kuului kaikkialta Herra, saako olla hevonen? Saako olla kunnon ravihevonen? Miten olisi hevonen, herra? Kirotessaan epäonnista kohtaloaan kiiruhti sankarimme, ei yhtään vähemmän kuin troijalainen kaimansa, kaikilla voimillaan muukalaisten perään. – Mikä harmi! Mutta vihdoin Silfverbergin kulmalla: Vossikka! Vossikka! epätoivoinen vaeltaja huusi, ja – mikä onni! Lopultakin löytyi yksilö, joka oli vapaa. Mutta taivaan vallat, mikä luuska! Aja, mies, aja hopeat helisten! Oikealle ja vasemmalle! Achilles jyrisi. Kaiken lisäksi edessä oli puolitusinaa pikkulapsia hoitajansa kanssa. Oli vaikea kuvitella, mitä tästä kaunottaren metsästyksestä par force ajateltaisiin. Hän ponnisti voimansa äärimmilleen toteuttaakseen toiveensa. Mentiin ylös ja alas pakanallisella vauhdilla. Ajettiin nurin kunniallinen nainen ja tönäistiin toista rekeä. Huumaantuneena hymyilevistä neitsyistä sankarimme vähät välitti tästä. Lopulta näkyvissä oli rivi vaunuja, mutta – mikä uusi harmi! – Achilleelle tuttu seurue oli miehittänyt ne. Pettymyksestä huolimatta päätti sankarimme kantaa kohtalonsa kuin mies ja paljastaa tälle seurapiirille mielenkiintoisen lisän persoonastaan. Kulman takana pasaasilla – luulen, että se oli Uschakoffin talon luona – oli tusina kasakkarekiä ja korskuvia vossikkahevosia. Kiitävässä laukassa sekoittuivat tuntemattomat kaunottaret näiden toisten matkustajien joukkoon. – Molemmat seurueet laukkasivat nyt rauhallisina, kauniit tuntemattomat etunenässä. Kaikki olettivat kuuluvansa samaan joukkoon, minkä vuoksi he seurasivat toisiaan. – Lopulta Achilles huomasi vahingon ja poistui tutun seurueen luota. Muukalaisjoukko jatkoi eteenpäin kohti venäläistä kirkkoa ja Kliinistä instituuttia. Aja, sakram – sankarimme huusi, ja luuska onnistui äärimmäisin ponnistuksin saavuttamaan viimeksi mainitun instituutin, jolloin yhtäkkiä parhaimmassa vauhdissa oleva vaunu kaatui ravurin virheen takia. Sankarimme saattaisi vielä ehtiä muukalaisten perään Kaisaniemeen. Sankarimme nousi kuperkeikastaan ja alkoi kiusata ajuria huonolla ruotsilla: Herra, minun hevoseni! Saako olla hevonen herra? Tyhmyri, Achilles huusi, "luuletko, etten näe, että tällä kaakilla, tai mikä