Valontuoja

Luku 1: Pyhä päivä

Sinä loppukesän poikkeuksellisen lämpimänä päivänä, muutoin niin rauhallisen ja hiljaisen Edenin kaupungin keskusta oli täynnä elämää. Se vilisi väkeä yhteiskunnan jokaiselta tasolta ja jopa maaorjien oli sallittu poistua pelloiltaan seuraamaan ylellistä tapahtumaa, joka järjestettiin vain kerran vuosikymmenessä.

Koko väenpaljous oli keskittynyt tiiviiksi, kova ääniseksi massaksi kaupungin keskusaukiolle. Tunkeilevan väenpaljouden keskellä kauppiaat kaupittelivat tuotteitaan, kuninkaan- ja uskonmiehet pitivät puheitaan ja kansa kuhisi. Se päivä oli päivä, jolloin suureen Arkananmaiden alueeseen kuuluvan Asgarheimin valtakunnan palvelukseen kastettaisiin uunituoreita saarnaajia.

Saarnaaja oli tuon pohjoisen maan kunnioitetuin ammatti siihen aikaan, mihin tarinamme sijoittuu, sillä vaatimukset saarnaajaksi valmistumiselle olivat erityisen kovat. Tullakseen saarnaajaksi, oli kokelaan ensinnäkin synnyttävä varakkaaseen perheeseen, suoriuduttava kymmenen vuoden tiukasta koulutuksesta eristyksissä ulkomaailmasta sekä vannottava kymmeniä valoja, joita rikkoessaan saarnaaja tai saarnaajakokelas voitiin tuomita jopa kuolemaan. Saarnaajat koulutettiin pienessä ja kolkossa linnoituksessa, jota kutsuttiin pyhän ykseyden pyhäksi luostariksi. Vain harva tiesi tarkkaan missä se sijaitsi, sillä sitä tietoa ylipappi ja vanhemmat saarnaajat eivät jakaneet aatelisillekaan. Eivätkä edes kuninkaalle! Saarnaajakokelaatkin kuljetettiin sinne ja takaisin silmät sidottuina, umpinaisissa vaunuissa.

Työssään saarnaajat toimivat ylipapin alaisuudessa, johdattaen kansaa elämän poluilla kohti suurta ykseyttä, jolloin maailman jokainen elävä olento yhdistyisi täydelliseksi harmoniseksi kokonaisuudeksi.

Jotta tämä ykseyden autuus toteutuisi, olisi Asgarheimin valtakunnan ahkeran kansan vielä tyydytettävä neljä julmaa, Maailmanpyhimyksiksi kutsuttua jumalolentoa avokätisillä uhrilahjoilla. Ja jotta jokavuotinen uhraus saataisiin suoritettua, oli jokaisen kansalaisen kannettava tunnollisesti kortensa kekoon omalla, hänelle määrätyllä paikallaan. Eikä yhdenkään ihmisen osa todellakaan ollut helppo. Suurimman osan kohtalo oli syntyä, elää ja kuolla pelloillaan, maan orjana. Toki maassa oli muitakin ammatteja ja niin kutsuttuja vapaita kansalaisia, mutta kaikesta tuottamastaan oli tämän ahkeran kansan vielä uhrattava aimo osa, vielä jonakin päivänä koittavan pyhän ykseyden eteen. Vuodesta toiseen he raatoivat, mutta eivät kaatuneet, sillä nuorempi sukupolvi otti aina vanhemman paikan. Kaiken he tekivät vain siksi, että suuren ykseyden koittaessa he kaikki saisivat tuntea iankaikkisen autuaan onnen.

Sellainen oli Asgarheimin valtakunnan ainoa usko sekä totuus ja se hallitsi sen kaikkea elämää. Mikäli kukaan uskalsi rikkoa pyhää paikkaansa tarkkaan suunnitellussa maailmankaikkeudessa, saatettiin hänet hyvässä lykyssä tuomita vankeuteen suurille Syntivuorille maan kaukaisimpaan kolkkaan, mutta kuitenkin yleisin rangaistus oli kuolema. Niinpä järjestystä harvoin rikottiin ja saarnaajat auttoivat sanoillaan niitä, joiden taakka tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta.

Tänään tuo ahkera ja nöyrä kansa oli kokoontunut seuraamaan suurta seremoniaa, jossa heille annettiin uusia pyhääkin pyhempiä ja kaikesta synnistä puhtaita saarnaajia. Toimitus tapahtui Edenin, joka oli Asgarheimin valtakunnan pääkaupunki, kauniissa katedraalissa. Se seisoi puhtaan valkoisena ja ylväänä keskusaukion pohjoispäädyssä, kivisine torneineen sekä marmorisine kattokupoleineen. Jylhä rakennus oli kaunis näky keskipäivän sumuisessa harmaudessa ja se tuntui suorastaan hohkaavan uskoa parempaan, poikakuoron ylvään hymnin raikuessa sen sisuksista kuuliaan kansan korviin.

Ihmiset tungeksivat katedraalin ovilla, satojen vartijoiden pitäessä heitä aloillaan, nähdäkseen edes vilauksen sisällä olevista uusista saarnaajista, aatelisista tai kuninkaasta. Parasta olisi kuitenkin kuulla itse Edenin ylipapin, joka oli myös kuninkaan nuorempi poika, Abel Nesgesiksen puhe. Ylipapilla kun kerrottiin olevan yhteys jopa suureen ykseyteen. Vain hän tunsi, kuinka lähellä maailma oli yhdentymisen autuutta ja kuinka paljon sen eteen vielä olisi uhrattava.

Katedraalin sisätilat olivat koristeelliset ja osin jopa pelottavat. Vaikutelma oli korea, vaikka sisällä löyhkäsikin hivenen imelä ja tunkkainen haju. Kullan hohtoiset seinät olivat kauttaaltaan kiiltävät ja niihin oli maalattu kammottavia, mutta kauniita kuvia alastomista, pilvien päällä taistelevista ihmisistä ja heitä rienaavista haltiaolennoista. Haltiaolennoilla oli muutoin ihmisen ulkokuori, mutta niiden suut olivat suuret ja ihonsa suomuinen. Pilvien alapuolella kiemurteli kiilusilmäisiä lohikäärmeitä, joiden suurista kidoista näytti valuvan kuolaa kuin vuolaina virtoina, aivan kuin ne olisivat nälkäisinä odottaneet lihaisaa ateriaansa. Katedraalin takaseinää hallitsi kuva suuresta, aina ja kaikkea valvovasta ykseyden Silmästä, jonka kerrottiin tarkkailevan kaikkea mitä maailmassa ikinä tapahtui. Silmän alapuolelle oli maalattu vihainen, kärsivä sekä kahlehdittu, mutta kuitenkin muita lohikäärmeitä paljon suurempi lohikäärme, jota pitelivät aloillaan neljä pyhää ja julmaa huppupäistä Maailmanpyhimystä, joiden käsissä valta maailman kohtalosta uskottiin olevan. Kaikesta karmeudestaan huolimatta kahlehdittu peto näytti pelkäävän suurta Silmää. Suuri lohikäärme kuvasi Asgarheimin uskossa rienaavien haltiaolentojen ja pilvien alapuolella kärkkyvien lohikäärmeiden johtajaa, joka houkutteli ihmisiä haltialaumansa avulla alaisuuteensa ja joka pystyttäisiin lyömään vain palvelemalla kuuliaisesti pyhää ykseyttä. Mutta ennen kuin ykseys koittaisi, olisi tuo julma peto pidettävä kurissa neljälle Maailmanpyhimykselle maksettavilla uhrilahjoilla. Kaikkein kauhein kohtalo Arkananmaiden ihmisiä kohtaisi, mikäli uhrilahjat olisivat riittämättömiä ja kansa tottelematonta. Silloin tuo ahnas suuri lohikäärme, rienaavien haltioiden johtaja pääsisi valloilleen ja kutsuisi maailman laidoilta muutkin lohikäärmeet mukaan syöksemään Arkananmaat ikuiseen turmioon. Eikä Arkananmaista kukaan voinut paeta, sillä niitä ympäröivät maailman laidalla nuo ahnaana odottelevat lohikäärmeet, ja niiden nälän kerrottiin vain kasvavan päivä päivältä. Kansalla ei siis ollut vaihtoehtoja.

Seinien kuvat heijastelivat ylhäällä olevista kattokruunuista kynttilöiden hehkua, valaisten katedraalin jokaisen nurkan, poikakuoron hoilatessa takaseinän korokkeella laahaavaa, matalasointuista hymniään. Kuoron edessä oli koristeellinen ja niin ikään Silmän koristama alttari, jonka eteen oltiin tätä juhlavaa päivää varten tuotu kaksi valtaistuinta. Yleisöstä katsottuna vasemman puoleisessa istuimessa, kasvot yleisöön päin istui itse kuningas juhlavassa hovivaatetuksessaan.

Adam Nesgesis oli ollut Asgarheimin kuningas jo lähes neljä vuosikymmentä ja näyttikin katedraalin valossa harmaalta ja vanhalta. Hänen harmaa partansa ulottui kaulukseen ja kirkkaiden sinisten silmien katse vaikutti hapuilevalta. Kuninkaan olemus oli kuitenkin jylhä, paksun valkoisen viitan tuodessa harteikkuutta kokonaisuuteen.

Viereisen valtaistuimen täytti kuningatar muhkeassa röyhelömekossaan. Hänen hiuksensa olivat korkeasta iästä huolimatta tuuheat, mutta kuitenkin lähes yhtä harmaat kuin hänen miehensä parta. Kuningattaren laihat ranteet ja kaula olivat täytetty kauttaaltaan kultaisilla sekä hopeaisilla koruilla, jotka kimmelsivät heleästi katedraalin kirkkaassa loistossa. Hänen nimensä oli Eva.

Muutaman kymmenen kyynärän päässä valtaistuimista sijaitsivat pitkät, puiset penkkirivit. Penkkirivistöjä oli kaksi ja ne olivat katedraalin molemmilla seinustoilla. Näillä kovilla penkeillä istui nyt Asgarheimin valtakunnan kerma ja tunnelma oli odottava. Niiden välissä, katedraalin keskilaivassa kulki pitkä punainen matto, joka ulottui suurilta tammisilta ulko-ovilta aina valtaistuimien eteen saakka.

Ensimmäiset kaksi riviä täyttivät Asgarheimin lordit, kreivit, ja paronit perheineen. Kolmansilla riveillä istuivat saarnaajiksi kastettavien kokelaiden omaiset. Loput kaksikymmentäkaksi rivistöä täyttivät alemmat aateliset sekä ritarit ja vanhemmat huppupäiset saarnaajat.

Tämä samainen päivä oli myös erityisen erityinen päivä eräälle kuninkaan kaartin luutnantille, ritari Will Nimdorosolle. Hänen vanhemmasta pojastaan Jakobasta kastettaisiin nimittäin tuona päivänä saarnaaja. Will oli pukeutunut värikkääseen juhlatunikaan ja hänen arpiset, ahavoituneet kasvot seurasivat herkeämättä kaikkea mitä ympärillä tapahtui. Herkistyneen ritarin leveät hartiat veivät lähes kahden miehen tilan leveydeltään ja niiden vahvat lihakset pullistelivat rentoina ohuen tunikan alla. Will istui, niin kuin muutkin uusien saarnaajien omaiset, kolmannella penkkirivillä. Hänen vasemmalla puolellaan, koko rivistön laitimmaisena aivan punaisen keskusmaton vieressä, tilaisuutta seurasi Willin vaimo. Kauniin, pitkän naisen tummat hiukset kiiltelivät loimuavassa valossa, hänen katsellessa ympärilleen suurilla, pyöreillä silmillään. vartalo oli kiinteä ja solakka, vaikka ikää oli jo yli neljäkymmentä sadonkorjuuta. Will oli erityisen ylpeä Elise nimisestä vaimostaan, joka hänelle oltiin luovutettu vaimoksi, kiitokseksi hänen kunniakkaista edesottamuksistaan kuninkaan kaartin palveluksessa. Elise oli ollut kaikkea mitä Will oli osannut toivoa ja hän olikin aina rakastanut vaimoaan niin hyvin kuin vain oli suinkin osannut.

Heidän nuorempi poikansa Johannes, istui isänsä oikealla puolella. Johanneskin oli pitkä ja harteikas, vaikkakin raajoissa oli vielä hitunen teinivuosien hintelyyttä jäljellä. Johannes oli valinnut, tai oikeastaan isänsä ohjaamana ajautunut niin ikään sotilasuralle, mutta ei ollut vielä joutunut näyttämään kynsiään oikeassa taistelussa. Oli Johannes kyllä hyvin koulutuksessa pärjännyt, mutta hän oli aina pitänyt enemmän rauhaisasta vapaa-ajasta sekä hiljaisuudesta luonnon helmassa. Hänestä tuntui, että hänellä oli aina ollut jotenkin erityinen suhde luontoon, mutta ei oikeastaan tiennyt mistä se johtui. Äitikin oli aina ollut hyvin luonnonläheinen ja Johannes oli perinyt häneltä luontorakkautensa lisäksi myös tumman paksun tukan ja suuret, pyöreät silmät. Nyt nuo, muuten aina niin tarkkaavaiset silmät taistelivat kaikin voimin pysyäkseen auki ja nuoren miehen ajatukset karkailivat kauas katedraalin välkehtivistä sisätiloista.

Johanneksen mielen oli vallannut rakkaus. Tai oikeastaan ihastus. Tai oikeastaan Johannes ei ollut aivan varma, sillä hän ei aivan tarkkaan ottaen tiennyt mitä rakkaus oli. Rakastelusta Johannes tiesi jonkin verran, olihan hän sitä päässyt muutaman kerran kokeilemaankin vanhan Tukin pitämässä tavernassa, joka ehkä paremminkin tunnettiin kaupungin parhaana porttolana, missä nuoret sotilaat usein viettivät vapaailtojaan. Hän päätteli nyt kokemansa tunteen olevan jotakin ihastuksen, rakkauden ja halun päästä rakastelemaan väliltä. Tunteensa kohteen Johannes kyllä tiesi tarkkaan. Se oli kaunis Sofia. Sofia oli erään kauppiaan, Abraham Amaranthen tytär. Amaranthet asuivat aivan kivenheiton päässä Nimdorosojen tiluksilta ja Johannes oli jo pidemmän aikaa sitten pistänyt merkille Sofian naisellisen vartalon muodot sekä sydämen seisauttavan hymyn. Isä ei olisi kyllä kuuna päivänä sallinut Johanneksen naida pahaista kauppiaan tytärtä, mutta silti Johannes antoi mielensä karata useita kertoja päivässä suutelemaan Sofian pulleita huulia sekä hivelemään tämän pyöreitä rintoja.

Mustiin pukeutunut poikakuoro päätti viimein laulunsa pitkään korkeaan nuottiin ja äkillinen hiljaisuus havahdutti Johanneksen ajatuksistaan. Kukaan ei puhunut ja Johannes saattoi jopa kuulla lähimpänä istuvien hengityksen. Ilma oli äkkiä alkanut tuntua paksulta hengittää ja jostakin levisi sieraimet täyttävää imelää tuoksua. Suuren päivän pyhä hetki oli viimein koittanut.

Kumeat, tahdissa marssivien askelten äänet kaikuivat katedraalin korkeista seinistä juhlakansan pidättäessä hengitystään. Ihmiset olivat alkaneet vilkuilemaan olkiensa ylitse ja kääntyilemään penkeillään, nähdäkseen noiden kopeiden kaikujen lähteen. Ensiksi ne olivat vain korkeita laihoja varjoja, mutta pian tammisten ulko-ovien viereisten pilarien takaa asteli itse ylipappi Abel Nesgesis, perässään kaksikymmentä saarnaajakadettia parijonossa. Ylipappi oli pukeutunut näyttävään, kirkkaanpunaiseen ja pitkään kaapuun. Päässään hänellä oli korkea, suorakaiteen muotoinen vitivalkoinen päähine, jonka otsapantaa koristi ykseyden tummanpuhuva, kaikkea valvova Silmä. Ylipappi Nesgesis kulki ryhdikkäästi rinta kaarella sekä karvaton, joskin ryppyinen leuka koholla. Perässä marssivat kokelaat oltiin puettu mustiin hupullisiin kaapuihin ja heidän päänsä olivat kumarassa niin, että vain nenänpäät näkyivät. Seurue eteni hitaasti pitkin punaista mattoa kohti valtaistuimia hyytävän hiljaisuuden humistessa seinissä.

Johannes yritti erottaa kokelaiden joukosta veljeään Jakobaa, mutta tehtävä tuntui mahdottomalta kokelaiden huppujen vuoksi. Hän kuitenkin veikkasi, että Jakoba saattaisi olla ensimmäinen kulkija Johannesta lähinnä olevasta jonosta. Tämä kulkija ainakin vaikutti tarpeeksi pitkältä ja hoikalta ollakseen Jakoba. Seurueen lähestyessä kuningasta, alkoi poikakuoro taas hoilata, korottaen äänenvoimakkuutta askel askeleelta.

Kun saarnaajakokelaat vihdoin saavuttivat penkkirivistöjen etummaiset rivit, huusi kuoro jo sanomaansa korvia vihlovasti suut ammollaan. Parijono jakaantui kahtia muodostaen suuren puoliympyrän valtaistuimien eteen, jättäen ylipapin sen keskelle. Kun kaikki olivat paikallaan, tiputtautuivat mustakaapuiset saarnaajanalut polvilleen. Vain Abel Nesgesis seisoi ja laulu lakkasi.

Erinomaisen hyvää ja pyhää päivää arvon herrasväki! Ylipappi tervehti seurakuntaansa kädet levitettyinä. Katedraalin kirkkaus sai hänen vaalean päähineensä loistamaan mustien kaapujen keskeltä kuin kirkkaan soihdun, ja hän jatkoi; Olemme jälleen yhtenä kansana kokoontuneet tänään yhteen, eräästä erityisen merkittävästä syystä. Syystä, joka meille suodaan vain kerran vuosikymmenessä.

Minä, armollisen kuninkaamme Adam ensimmäisen kuopus ja valtakuntamme armoitettu ylipappi, esittelen teille hyvät naiset ja herrat, uuden sukupolven saarnaajat. Abel antoi katseensa kiertää täyttä katedraalia ja piti hetken tauon. Olemme jo pitkään yhtenä suurena kansana pyrkineet kohti pyhää ykseyttä. Kätemme ovat känsien peittämät, ruumiimme väsyneet ja selkämme kipeät. Velka, joka meille on esi-isiemme ahneudesta langennut maksettavaksi, on kova, mutta ykseys on saavutettavissa, se on itse asiassa lähempänä kuin ikinä. Se on jo aivan käden mitan päässä ja minä lupaan teille, että tänä vuonna tulee tapahtumaan suuria muutoksia! Ylipappi saarnasi, lähestulkoon huutaen viimeisen sanan. Sen vuoksi meille tänään suodut uudet, pyhät saarnaajat joutuvat totisesti suuren haasteen eteen. Tämän vuoden uhraus on suurempi kuin kertaakaan aikaisemmin ja tiedän, että se on vaikeuttanut monen suoraselkäisen ja työteliään kansalaisen elämää. Mutta! Mutta ilmassa leijailee jo suuren ykseyden autuas väreily ja rienaajien peto on pelokas, se tietää, ettei sillä ole enää kauan aikaa tässä maailmassa. Ylipappi saarnasi jylhällä äänellään ja osoitti nyt sormellaan kohti takaseinään maalattuihin neljään Maailmanpyhimykseen, jotka kuvassa pitelivät kahlehdittua petoa aloillaan. Olemmehan me jo heistä kaksi, joista emme kuitenkaan heidän kauhistuttavilla nimillään täällä puhu, jotta emme heitä tarkoituksettomasti esiin manaisi, julmaa Maailmanpyhimystä neljästä, uhrauksillamme voittaneet puolellemme. Ainoastaan kaksi heistä, sodan- sekä hedelmällisyyden julmat pyhimykset vaativat meiltä vielä osuuttaan. Hän ojensi nyt vasemman kätensä kohti takaseinää koristavaa lohikäärmettä ja heristi oikean kätensä etusormella ilmaa ja jatkoi silmät viiruina;

Liian kauan on tuo peto meitä alamaistensa sekä ilkeiden haltioiden avulla rienannut, houkuttanut poikkeamaan autuuden ja ykseyden polulta! Liian kauan on se meidän mieliämme saastuttanut, liian kauan se on meiltä meidän jumaluutemme riistänyt! Muistuttakaa siis itseänne ja lähimmäisiänne, että teillä on jokaisella pyhä paikka tässä kokonaisuuden harmoniassa, älkääkä antako rienaajien houkutella teitä siltä tieltä, sillä joka polultaan harhautuu, on vaeltava ikuisesti synkkyydessä ja jäävä pyhän ykseyden ulkopuolelle ja mikä pahinta, on liiallinen tottelemattomuus houkutteleva nuo karmaisevat maailmanlaidan pedot meidän muiden viattomien niskaan. Pitäkää siis mielessänne myös Maailmanpyhimykset, sillä heistä on pian tuleva yksi! Niin kuin tiedätte, kaksi heistä on jo uhrauksillamme maksettu tyytyväisiksi. Ja mikäli tulevaisuudessa kaikki menee suunnitelmien mukaan, olemme uhranneet heille jo niin paljon, että voimme pian luopua jälleen yhdestä pyhimyksestä, matkallamme kohti ykseyttä! Ylipappi meuhkasi ja harppoi kuninkaan valtaistuimen läheisyyteen. Kuninkaani! Hän kumarsi isälleen Ja pyhä kansa! Hän kumarsi yleisölle. Saanen esitellä teille kaksikymmentä uutta saarnaajaa! Olkoon nämä nöyrät herrat teidän paimenianne ja kaitsijoitanne, jotta ette hairahtuisi, vaan jokainen teistä pelastuisi! Paikalla olevat hurrasivat, mustakaapuista puoliympyrää lukuun ottamatta.

Ylipappi siirtyi kaaressa ensimmäisenä olevan saarnaajakadetin eteen ja laski kätensä tämän pään ylle kysyen: Vannotko sinä Jakoba Nimdoroso, oman kunniasi ja pyhän ykseyden kautta, täyttäväsi sinulle annetun velvollisuutesi aina parhaan kykysi mukaan, ikinä sitä kyseenalaistamatta? Ja vannotko omistavasi oman elämäsi täydellisesti suuremmalle tarkoitukselle, jotta ihmiskuntamme ei ajautuisi maailmanlaidoilla lymyilevien petojen kitaan, vaan saavuttaisi pyhän ykseyden ja sen suoman harmonian?

Minä vannon. Jakoba Nimdoroso vastasi vakaalla äänellä. Vastauksen jälkeen poikakuoro hymisi pitkän om-tavun tavun niin että ikkunat värisivät. Abel jatkoi: Täten asemani suomilla valtuuksilla lyön sinut Jakoba Nimdoroso, pyhän ykseyden pyhäksi saarnaajaksi. Voitte nousta.

Jakoba suoristi itsensä täyteen pituuteensa ja laski hupun pois päästään. Johannes tunsi isän värisevän vieressään. Jakoba, isän ainainen suosikki, hän ajatteli, mutta ei voinut itsekään olla tuntematta hienoista ylpeyttä isoveljestään.

Sama mantra toistettiin jokaisen kokelaan kohdalla ja yksitellen he nousivat laskien huput pois päistään, poikakuoron hymisten omtavua taustalla.

Tänä päivänä on teille annettu teidän jokapäiväinen valtanne ja vastuunne ohjata alhaisimpianne kohti yhtä! Teidät kaksikymmentä on tänään kohotettu muun kansan yläpuolelle ja minä näen, että niin on hyvä, sillä sen on Silmä teissä nähnyt. Kajautti ylipappi viimeisen saarnaajaksi kastamisen jälkeen, saaden aikaan suosionosoitusten ryöpyn. Johannes taputti muiden mukana, kuitenkin miettien mitä ihmeellistä on suoriutua kymmenen vuoden aivopesusta, joka lopulta huipentuu ajellun päänsä paljastamiseen.

Toimituksen loputtua, purkautuivat aatelisperheet ulos katedraalista ja ulkopuolella tungeksiva kansa ohjattiin väkivalloin syrjemmälle. Juuri kastetut saarnaajat patsastelivat katedraalin portailla, näyttäytyen nyt koko kansalle. Ainoastaan harmaan ja usvaisen taivaan valaistessa keskusaukiota, näyttivät heidän kaapunsa entistäkin tummemmilta. Siinä he kuitenkin yhtä kaikki seisoivat, pyhät kaksikymmentä, paistatellen suosiossa.

Johannes erkani katedraalin ovilla vanhemmistaan, näiden rientäessä onnittelemaan ja ylistämään Jakobaa. Johannes ehtisi onnitella veljeään myöhemminkin. Mielessään hän toivoi salaa törmäävänsä väenpaljoudessa kauniiseen Sofiaan, vaikka sanoikin isälleen menevänsä tervehtimään vartijatovereitaan.

Johannes pujotteli ketterästi aatelismassan läpi portaiden alapäähän, missä vartijarivistö esti alempiarvoisten kansalaisten pääsyn saarnaajien läheisyyteen. Komeasti sonnustautunut aatelisto, kirkuva väenpaljous ja selkää pitkin noruva hiki saivat Johanneksen tuntemaan lievää ahdistusta ja jopa huvittuneisuutta. Mikä ajaa ihmiset tällaiseen hurmokseen ja hulluuteen? Johannes ajatteli, eikä oikeastaan tiennyt itse sen enempää jonninjoutavista Maailmanpyhimyksistä, eikä rehellisesti sanottuna ylipäätään välittänyt paskaakaan koko pyhästä ykseydestä. Hän hymyili itsekseen ajatuksilleen, tietäen että ne ainakin ylipapin ja saarnaajien mukaan, nuo ilmiselvästi rienaavista haltioista peräisin olevat ajatukset ajaisivat hänet kadotukseen maailmanlaidalle, suoraan nälkäisten lohikäärmeiden ammottaviin kitoihin. Pitäkööt ykseytensä, minä tiedän kyllä mitä minä haluan ja se on olla mahdollisimman kaukana näistä hulluista, Johannes aprikoi. Johannes pälyili ympärilleen tarkoituksettomasti, kuullessaan takaansa ivallisen huudon;

Oi suuri Johannes, armollinen saarnaajan veli, anna minulle tänä päivänä minun jokapäiväinen yhdyntäni! Kääntyessään Johannes näki hymyilevät, tutut kasvot. Huutaja oli Kendorian Gedwin, joka harppoi kiiltäväksi puunatussa sotisovassaan kohti Johannesta, nauraen kädet levitettyinä. Kendorian palveli samassa osastossa kuin Johannes ja nuoret miehet olivat tunteneet toisensa jo lapsesta saakka.

Miltä vapaapäivä tuntuu, tunnetko olevasi vihdoin yhtä äitisi kanssa? Kendorian kysyi, läimäytettyään Johannesta toverillisesti selkään.

Hikiseltä, turhalta, työltä ja lievältä ummetukselta. Johannes naurahti vastauksesi ja lisäsi vielä: Ja en, en ole yhtynyt äitiini, vaikka sinä häntä himoitsetkin, sinä peräreiästä syntynyt muorinmakaaja.

Äidilläsi on kyllä puoleensa vetävä runko, mitä luulet, olisiko minulla mahdollisuuksia? Kendorian uteli, muka vakavissaan.

Varo sanojasi, tai isä tulee ja tunkee sinut takaisin sinne mistä olet tullutkin, ellen minä ehdi ensin. Johannes vastasi ja paukautti leikkisästi ystäväänsä rintasuojukseen. Ja eikös sinun pitäisi muutenkin olla muiden mukana rivissä, tyrkkimässä ihmisiä pitkällä, kovalla keihäälläsi?

Kohta, olemme kierrättäneet koko päivän kolmea osastoa. Kaksi hoitaa likaisen työn, kolmannen huilatessa vuorollaan reservinä. Selosti Kendorian nojaten tylppään keihääseensä.

Ymmärrän tuskasi. Mielipuolisen näköistä ykseyden massaa. Johannes sanoi hymyillen, pälyillen samalla väenpaljouteen toiveenaan nähdä Sofia. Tai ylipäätään joku kaunis nainen.

Kepeistä, naisista, hiestä ja tuskasta puheen ollen, isketäänkö illalla Tukin tavernaan? Meillä kaikilla kuninkaan kaartiin pyrkijöillähän on huominen vapaata, ennen ylihuomenna pidettäviä karsintoja. Kendorian täräytti, tarkoittaen kaupungin porttolaa, joka toimi myös kaupungin suurimpana juottolana.

Mikä ettei, minun täytyy vain pitää huoli, että olen tolpillani aamulla, äiti haluaa nimittäin pitää huomenna päivälliskutsut Jakoban kunniaksi. Niin, ja varsinkin ylihuomenna, isäni nimittäin hirttää minut nyyteistäni puuhun, mikäli putoan karsinnoista jo ensikierroksella. Onhan hän sentään kaartin upseeristoa.

Siispä suosittelen sinua ystäväiseni juomaan vähemmän ja naimaan enemmän, Kendorian lasketteli silmät viiruina.

Johanneksen sydän hypähti. Ei suinkaan Kendorianin muka hauskalle vitsille, vaan sille mitä Johannes näki. Hän tuijotti väkijoukkoon ja sieltä kaikkien niiden ihmisten keskeltä, häntä vastaan tuijotti Sofia. Sofia hymyili leveästi ja Johannes hymyili takaisin. Se tuntui hyvältä.

Naiminen houkuttelisi enemmän, jos siitä ei tarvitsisi maksaa. Johannes sopersi vastaukseksi sydän jyskyttäen. Sofia vinkkasi silmää kadoten väenpaljouteen, paksu vaalea tukka hulmuten.

Niin, rivisotilaan palkka kun ei ole aivan yhtä suuri kuin ylitseläikkyvät lipidomme, mutta mikäli Silmä suo, olemme ylihuomenna kaartilaisia ja sitä sietää juhlistaa jo hieman etukäteen! Kendorian perusteli, tähyillen hänkin jonnekin kaukaisuuteen. Mutta nyt minua kutsuu velvollisuus ja keppiä huutava ykseys. Vuodatamme syntimme sitten illalla!

Niin tapahtukoon, Johannes mumisi Kendorianin selälle, tämän rientäessä matkoihinsa, harmitellen itselleen, ettei ollut osannut kieltäytyä.

Illan tullen paksu, musta sumuverho laskeutui harmaan kaupungin ylle ja Tukin tavernan ovet kävivät tiuhaan, Edenin vapaiden asukkaiden purkaessa paineitaan sen pimeissä huoneissa. Paikka oli meluinen ja likainen, eikä ketään tuntunut kiinnostavan mitä sen sisällä tapahtui. Sisätilat olivat tunkkaiset, lemuten oluelle ja kiimalle.

Johannes istui pienessä nurkkapöydässä puolillaan oleva tuoppi edessään. Hän tunsi otsansa turtuneeksi, kuunnellessaan Kendorianin ja muutaman muun nuoren sotilaan humalaista rehvastelua. Itse hän osallistui keskusteluun vain harvakseltaan naurahdellen ja nyökkäillen. Olut maistui jo hieman väljähtyneelle ja suu tuntui kuivalle.

Ilta tuntui vielä päivääkin turhemmalta, Johanneksen miettiessä tekosyytä poistua nukkumaan päänsä selväksi. Toisaalta, aamulla häntä odottaisivat isän syyllistävät katseet ja kivistävä päänsärky ryyditettynä pitkästyttävillä päivälliskutsuilla. Ehkä hän siirtäisi tuota hetkeä vielä hieman kauemmaksi. Johannes kulautti mukinsa tyhjäksi yhdellä siemauksella, toivoen kääntävänsä humalansa vielä nousujohteiseksi.

Saattepa vielä nähdä! Manoleumin areenan hiekka tulee värjäytymään punaiseksi verestä, kun minä ja Johannes taistelemme itsemme kuninkaan kaartiin! Kendorian uhosi Johanneksen vieressä rinta kaarella. Letkautus sai seurueessa aikaan naurua ja usean vastalauseen ryöpyn. Eräs vanhemmista sotilaista tokaisi;

Olen pyrkinyt siihen keikistelijöiden kerhoon jo pariinkin otteeseen, ja aina olen pudonnut jo ensi kierroksella! Säännöt ovat tolkuttomat, uudet kokelaat eivät ikinä selviä kilpimuuri-koetuksesta, sillä heidät laitetaan aina taistelemaan kokeneempia pyrkijöitä vastaan, joilla usein on jo oikeaa sotakokemustakin. Mutta tänä vuonna on toisin! Minä pääsen nimittäin kolmannen vuoden kokelaana taistelemaan vanhempien soturien muuriin ja tuollaisten nulikoiden höykyttäminen tulee olemaan lasten leikkiä!

Kuninkaan kaartiin, niin kuin saarnaajaksikaan, ei Asgarheimin valtakunnassa totisesti ollut helppoa päästä. Kokelaat valittiin ympäri valtakuntaa parhaista ja lupaavimmista sotureista ja heidän tuli läpäistä kolme haastetta, joissa he taistelivat toisiaan vastaan. Haasteen hävinnyt osapuoli putosi aina leikistä pois. Karsinnat olivat raakoja, eivätkä kokelaiden kuolemat tai vakavat haavoittumiset olleet harvinaisia, vaikka taistot käytiinkin puisin tai tylsytetyin asein. Monen lupaavan nuoren soturin tulevaisuus oli silpoutunut hyvän- ja pahantiedon ringiksi kutsutun Manoleumin areenan pölyisessä hiekassa.

Niin, mutta tässä meillä on kaartin luutnantin, Will Nimdoroson armoitettu poika, jonka veli on tänään lyöty saarnaajaksi! Ja kuten tiedätte, luutnantti Nimdoroso pääsi aikoinaan hänkin kaartiin ensi yrittämällä! Nämä, hyvä herrasväki, ovat merkkejä jotka on syytä ottaa huomioon! Kendorian melskasi, huitaisten Johanneksen tyhjän tuopin kumoon. Johannes tunsi olonsa vaivautuneeksi, mutta yritti peittää sen naurun hörähdyksellä.

Hah, historiakin tuntee vain muutamia kertoja, kun ensikertalaiset ovat läpäisseet karsinnat! Vanhempi soturi huudahti silmät pyöreinä. Ja pianhan sen näette, kuinka väärässä olette. Hän vielä lisäsi ja vinkkasi silmää.

Humaltunut Johannes päätti jättää kinaamisen muiden huoleksi ja sulki silmänsä, nojautuen vasten tuolinsa selkänojaa. Hän vaipui ajatuksiinsa, tavernan lämpimän ja pölyisen ilman tehdessä hänet yhä uneliaammaksi. Johannesta ahdisti huominen juhlapäivällinen, kaartin karsinnoista puhumattakaan ja hän toivoi, että olisi uskaltanut mennä päivällä edes puhumaan Sofialle. Johannesta myös suututti isänsä, joka tuntui kontrolloivan hänen tekemisiään tiukasti. Miten hän ikinä voisi olla onnellinen polulla, jota hän ei itse ollut valinnut? Johannesta ei itse asiassa kiinnostanut tippaakaan, pääsisikö hän kaartiin vai ei, eivätkä häntä kiinnostaneet liioin mitkään muutkaan muiden hänelle kertomat velvollisuudet. Mikseivät ihmiset voineet vain jättää toisiaan rauhaan?

Johannes hätkähti äkkiä hereille. Muut juhlijat Kendorianin johdolla, olivat tuupanneet hänet tuoliltaan likaiselle lattialle huomattuaan hänen kuorsaavan. Tuoli, jolla hän oli istunut, makasi nyt yksi jaloistaan katkenneena seinän vieressä ja Johannes tunsi hiuksissaan jotakin märkää. Johannes ponkaisi ärtyneenä pystyyn, muiden hekottaessa tempulleen. Sinä ystäväiseni taidat olla kypsä jo petipuuhiin, kun noin tylsistyttää! Kendorian virnisti.

Teihin minä alan kypsä olla! Johannes sylkäisi kädet nyrkissä, kuitenkin niellen kiukkunsa. Halpamainen temppu, mutta kaipa minä sen ansaitsin, onhan tämä hieman ikävä luola viettää yönsä. Hän lopulta tokaisi, selvittyään ensi säikähdyksestä.

Noh, ehkä et kuitenkaan aivan kirjaimellisesti tuota tarkoittanut. Kuiskasi viehkeä naisääni Johanneksen korvaan, Johanneksen tuntiessa hoikkien sormien hivelevän itseään. Naisen hengitys humisi hänen korvalehteään vasten ja kokeneiden käsien liikkeet saivat Johanneksen kiihottumaan. Se tuntui likaiselta.

Ole hyvä, lahja meiltä. Käytä se hyvin, Kendorian vinkkasi pilke silmäkulmassaan. Näemme sitten ylihuomenna, kun menemme ottamaan sen mikä meille kuuluu!

Kendorian ja muut heidän pöytäseurueestaan suuntasivat nauraen kohti tavernan keskellä kikattavaa, lihaansa myyvien naisten rykelmää, jättäen Johanneksen yksin. Naisen käsi työntyi syvälle Johanneksen housujen etumukseen. Aamupäivän usvainen, mutta Johanneksesta turhankin kirkas sarastus tuntui saavan hänen tykyttävän päänsärkynsä moninkertaistumaan. Hän siristi silmiään verhojen välistä tulvivassa valontapaisessa kammetessaan itseään ylös, kuvottavan vatsahapon maun tulviessa suuhun. Aamu ei ollut ensimmäinen laatuaan, eikä varmasti viimeinen, vaikka Johannes mielessään jälleen kerran niin vannoikin. Häntä huimasi ja oksetti, viimeöisten tapahtumien tulviessa hiljalleen mieleen. Ne eivät ainakaan juuri nyt tuntuneet kovin miellyttäviltä muistoilta.

Ovelta kuului jälleen kova koputus. Montako kertaa se oli jo mahtanut kuulua?

Johannes! Johannes, olethan jo jalkeilla? Äitisi kaipaa apuasi, vieraat ovat täällä jo aivan kohta, ja auta armias mikäli naamasi näyttää taas pahoinvoivan lohikäärmeen kutuilmeeltä!

Johannes katseli ympärilleen ja näki puisen kirjoituspöydän pienen huoneen nurkassa. Avonaisesta ikkunasta hulmuava tuuli heilutti kevyesti tuttujen punaisten verhojen sivuja. Hän oli siis kotona.

Kyllä isä, aivan kohta isä. Johannes sai sanotuksi, etsiessään vaatteita ylleen. Hänen juhlatunikansa retkotti eilisen jäljiltä ryppyisenä lattialla, mutta se sai nyt kelvata. Kuinkahan pitkällä päivä mahtoi jo olla? ’En varmaankaan ehdi edes peseytyä’, Johannes päätti tunkiessaan nahkakenkiään jalkaan.

Nimdorosojen kartano ei ollut suuri, mutta se sijaitsi kauniilla seudulla Edenin länsilaidalla ja matalan kallion päällä oleva puinen päärakennus oli vastikään entisöity. Päärakennus sulki myös sisäpihalleen vehreän puutarhan, jossa Nimdorosot usein kestitsivät läheisiään. Palvelijoita ja orjia oli vähän, ainakin kuninkaan kaartin luutnantin tulotasoon nähden, sillä Will Nimdoroso oli aina ollut erityisen tarkka raha-asioissa.

Johanneksen huoneen ikkunasta avautui komea näky Nimdorosojen omistamille tiluksille, missä kasvoi tiheään jykeviä lehtipuita. Ikkuna oli matalalla päärakennuksen eteläsyrjällä, ja sitä kautta Johannes usein livahti huomaamatta sisään taloon, vietettyään yönsä hunningolla. Nyt Johannes hypähti siitä sen sijaan ulos, ajatellen ettei ainakaan vielä haluaisi törmätä isäänsä. Hän kiersi ripein askelin talon pohjoispuolen pääovelle ja siitä sisään eteiseen. Käännähtäessään nurkan takana sijaitsevaan keittiöön, mielessään viileä vesilasillinen, törmäsi hän johonkin nopeasti liikkuvaan vaaleaan hahmoon. Tarjotin putosi kolisten lattialle.

Johanneksen suu loksahti auki. Hän oli törmännyt Sofia Amarantheen paikassa, jossa hän sitä vähiten oli odottanut. Kotonaan. Johannes ei saanut sanaa suustaan, punastelevan Sofian pyydellessä vuolaasti anteeksi, kerätessään pudottamiaan pikkuleipiä lattialta. Johannes vain tuijotti, mielestään ehkä kauneinta asiaa maailmassa ja tunsi itsekin punastuvansa.

Anteeksi, anteeksi kauheasti! Olen ensimmäistä päivää täällä ja kaikki on niin uutta ja, ja.. Ai hei Johannes, Sofia sopersi huomattuaan suu ammollaan seisovan Johanneksen.

Ei se mitään, Johannes sai aloitetuksi, mutta ei ehtinyt sanoa enempää sillä hänen isänsä harppoi kova äänisesti paikalle.

Mikä sirkus täällä on meneillään? Will Nimdoroso tiuskaisi, huitoen ilmaa paksuilla käsivarsillaan. Sofia punastui vielä entisestäänkin.

Antakaa anteeksi, minä kompuroin ja pudotin tarjottimen ja-

Ei hätää tyttö kulta. Johanneksen isä keskeytti. Kyllä meillä tarjottavaa riittää, siivoa vain jälkesi niin me olemme sujut. Will Nimdoroso lohdutti, äkkiä hieman hämmentyneenä.

Se oli isä kyllä oikeastaan minun syyni, Johannes tunnusti ritarillisesti, mutta se ei näyttänyt kiinnostavan hänen isäänsä.

Sinua minä etsinkin! Kyllä minä tiedän missä sitä on taas koko yö luuhattu, ja muutkin sen varmasti tajuavat viimeistään hajusta! Will ärjyi, mulkoillen poikaansa tuuheiden kulmakarvojen alta. Eivät ilmeisesti kuitenkaan tarpeet tyydyttyneet tarpeeksi, kun jo heti aamusta ollaan vokottelemassa palvelustyttöjä? Rahat on taas tietenkin hassattu olueen ja naisiin, vaikka me nimenomaisesti sovimme, että tänään ollaan kunnossa! Veljesi on sentään saarnaaja! Luulisi, että edes hänen takiaan viitsisit hieman ryhdistäytyä.

Johannes vältteli isänsä katsetta ja tunsi korviensa punoittavan. Hän olisi halunnut kadota, hävitä maailmasta, sillä nimenomaisella hetkellä, tai yksinkertaisesti kuolla. Pikkuleipiä keräävän Sofian liikkeet rivakoituivat silminnähden Johanneksen jalkojen juuressa.

En, en minä kyllä-, Johannes änkytti, mutta ei ehtinyt pidemmälle, kun hänen äitinsäkin jo riensi paikalle.

Siinähän minun oma pieni kullannuppuni on, ja heti aamusta tietenkin pahanteossa! Elise virkkoi, eikä Johannes ollut varma, oliko hänen äitinsä vihainen vaiko huvittunut.

Minulla on kädet täynnä muutenkin töitä, joten en nyt kerkeä sinua sen suuremmin läksyttämään poika, mutta voit olla varma, että tämä ei jää tähän! Äitisi keksiköön sinulle nyt käyttöä. Will ilmoitti ja lampsi tiehensä.

Älä välitä Johannes, isälläsi on hieman stressiä tästä kaikesta, ja näin meidän kesken, hän oli nuoruudessaan aivan samanlainen. Elise virkkoi ja silitteli Johanneksen takkuisia hiuksia. Sofia oli saanut pikkuleivät kerättyä ja seisoi nyt kasvot punaisena sekä huultaan purren heidän edessään. Nyt Johannes halusi jo viimeistään kuolla.

Paitasi voisit kyllä käydä vaihtamassa, me olemme jo aivan pian valmiita. Tulehan sinä Sofia, niin laitamme vielä juomatarjoilun valmiiksi. Elise sanoi topakasti, viittoen Sofiaa seuraamaan. Hämmentynyt Johannes sulki vihdoin auki jääneen suunsa.

Nimdorosot olivat tunnettuja harvoista, mutta komeista kesteistään. Tarjottavaa oli aina yllinkyllin, sisäpihan idyllisen puutarhan kruunatessa tunnelman. Tämän päivän kutsut eivät olleet poikkeus. Kaikki vieraat olivat arvovaltaista väkeä, eikä ruuasta ollut pulaa. Puutarhaan oli edellisinä päivinä pystytetty useita pitkiä tammisia pöytiä, jotka notkuivat mitä hienoimpia herkkuja. Viini virtasi ja ihmiset nauroivat, paitsi Johannes, jonka suussa maistui edelleen jokin kissan virtsan tapainen.

Päivän juhlakalu, Jakoba istui komeimman tammipöydän päässä yllään vastateetetty, polviin ulottuva sekä koristeellinen juhlakaapu. Johanneksen paikka oli Jakoban vasemmalla puolella ja Will istui häntä vastapäätä, mulkaisten aina välillä tuimasti nuorempaan poikaansa, aivan kuin muistuttaakseen, että heillä oli vielä pitkä keskustelu käytävänä. Korkea-arvoisimmat vieraat parveilivat ruokailuhetkien välissä Jakoban ympärillä, onnitellen ja ylistäen. Jakoban tulevaisuus olisi turvattu, ainakin talouden ja piireihin pääsemisen osalta.

Pidot sujuivat tavalliseen tapaansa rattoisasti, Johanneksen isän pitäessä puheitaan ja tarjoilijoiden ravatessa keittiön ja puutarhan väliä, tarjottimet ruokaa sekä juomaa notkuen. Sofia ei tarjoillut Johanneksen pöytään laisinkaan, eikä edes vilkaissut Johannekseen päin, mikä sai Johanneksen entistäkin alakuloisemmaksi. Tilannetta ei myöskään helpottanut se, että Johanneksen olisi taas aikaisin aamulla astuttava takaisin palvelukseen ja edessä olisivat pahamaineiset kuninkaan kaartin karsinnat. Johnnes lohdutti itseään ajatuksella, ettei hänellä ainakaan enää juuri ollut hävittävää.

Harmaan päivänvalon väistyessä jo illan pimeyden tieltä, vielä viimeisten vieraiden paikalla ollessa, Johanneksen isän viereen istui huolitellusta vaatetuksestaan huolimatta rujon ja julman näköinen mies. Miehen hartiat olivat ehkä jopa Will Nimdorosonkin hartioita jykevämmät ja kasvot arpien peittämät. Johannes oli näkevinään miehen silmissä inhon häivähdyksen, tämän onnitellessa sivumennen Jakobaa. Sitten mies käänsi katseensa suoraan Johanneksen silmiin, vaikka puhuikin tämän isälle.

Leppoisat kutsut olet kyllä järjestänyt Nimdoroso, mutta pojallesi minä takaan kaksinverroin hauskanpitoa huomiselle! Mies ärisi ja vinkkasi Johannekselle silmää kääntäessään julman katseensa Williin. Katsoessaan miestä tarkemmin Johanneksesta tuntui, että mies näytti jostakin syystä erityisen tutulta, mutta ei saanut päähänsä miksi.

Niin, Herra kapteeni, Johannes on harjoitellut kovasti päästäkseen seuraamaan isänsä jalanjälkiä urallaan. Johanneksen isä vastasi.

Äh, älä puhuttele minua sotilasarvollani vapaa-ajallani, tuntuu niin jäykältä. Minähän olen tullut tänään tänne sinun kutsumanasi pitämään hauskaa. Arpinen mies tokaisi, vaikkakaan Johannes ei huomannut hänen äänessä ilon häivääkään. Gerrosh Saigon, kuninkaan kaartin komentaja. Mies esitteli itsensä, tarjoten lihaksikasta kättään käteltäväksi Johannekselle.

Johannes Nimdoroso, Johannes vastasi tarttuessaan käteen. Kapteenin kädenpuristus oli vahva sekä terävä. Se tuntui kivuliaalta ja pahoinvoiva Johannes sai vain vaivoin pidettyä kasvonsa peruslukemilla.

Pojallasi on vahva käsi, vaikka se näyttääkin enemmän koiran puruluulta, kuin soturin raajalta! Gerrosh huomautti Johanneksen isälle. Vaan huomennahan sen näemme, että onko hänestä mihinkään. Saat nimittäin katsella rumaa naamaani varsin pitkään, mikäli läpäiset testin poika.

Kyllä pojassa sisua on, hieman uppiniskainen vain. Will kertoi, ennen kuin kipeää kättään hierova Johannes edes ehti avata suutaan ja loi merkitsevän katseen poikaansa.

Uppiniskaisuudesta en olisi kovinkaan huolissani, kaartin palveluksessa se katoaa nopeasti. Varsinkin minun komennossani. Mutta nyt jätän teidät jatkamaan keskenänne, minulla on vielä paljon tehtävää huomista varten. Tapaamme huomenna, toivon mukaan verisissä tunnelmissa. Gerrosh tokaisi, noustessaan välinpitämättömästi pöydästä. Johanneksen isä yritti myös