Gae Bolga: Sonja-sarja 3

Valmistusmerkinnät

Luku 1

Sonja pidätti hevostaan Tulikukkaa seisauttaen sen kallion laelle. Auringossa vihreinä loistavien rinteiden varjossa siinsi tummavetinen järvi, jonka rannalla nökötti turvekattoinen, pitkänomainen kivitalo. Sonja oli tehnyt nuoren elämänsä aikana pitkän, uskomattoman matkan ajasta ja paikasta toiseen: 1990-luvulta muinaiseen Atlantikseen, sieltä Kolumbuksen laivan kautta koukaten myöhäiskelttiläiseen Irlantiin. Matkallaan hän oli saanut kumppanikseen ja oudon kohtalonsa jakajaksi Zadarin, ja lopulta he olivat yhdessä päätyneet tänne, Skotlannin ylämaille, Dalriada-kansan jäseneksi. Vaatimaton kivitalo oli Sonjan ensimmäinen koti sen jälkeen, kun hän kauan sitten oli lähtenyt Suomesta.

Sonja hymyili itsekseen katsellessaan Zadaria, joka parhaillaan kahlaili rantavedessä Leidan kanssa. Koira loikki ilmaan kuin vietereillä Zadarin roiskuttamien vesipisaroiden perässä, haukkuen heti käskevästi, kun mies lopetti leikin hetkeksi ihaillakseen maisemaa. Zadar vilkaisi ohimennen rinteelle ja huomasi Sonjan.

Zadar kumartui sanomaan jotakin Leidalle, ja koiran pää alkoi kääntyillä. Sonja kuuli näköalapaikalleen saakka sen vikinän. Hän pisti sormet suuhunsa ja päästi pitkän, kimeän vihellyksen. Leida kääntyi äänen suuntaan ja lähti niiltä sijoiltaan syöksymään kuin nuoli rinnettä ylös. Pian se hyöri läähättäen hevosen jaloissa; sen teki selvästi mieli hypätä tervehtimään Sonjaa, mutta saatuaan kerran aikaisemmin kaviosta se ei enää uskaltanut heittäytyä röyhkeäksi hevosten kanssa.

– Hyvä tyttö! Sonja kehui koiraa ja kannusti hevosensa kapealle polulle, joka johti alas talolle. Leida laukkasi ilosta vingahdellen villejä silmukoita hänen ympärillään.

Kun Sonja ehti pihamaalle ja laskeutui satulasta, Zadar kellui jo kaukana järvenselällä.

– Tule uimaan! mies huhuili ja heilautti kättään. Leida noudatti kutsua heti ja ryntäsi järveen, haukkaillen vettä suuhunsa mennessään. Sonja riisui kaikessa rauhassa Tulikukalta satulan ja suitset ja päästi sen laitumelle tekemään seuraa Zadarin hevoselle, joka hamuili mehevää ruohoa vähän kauempana rannasta. Sitten Sonja meni sisälle, riisuutui ja tassutteli rantaan suureen pellavaliinaan kietoutuneena.

– Tämä on kylmää! hän kiljahti astuessaan veteen.

– Eikä ole! Tule pois vaan, Zadar huuteli.

Sonja heitti irvistäen liinan harteiltaan ja kahlasi syvemmälle. Vesi oli kirpeän viileää, ja Sonja valeli sitä käsivarsilleen ja vatsalleen ennen kuin uskaltautui kastautumaan kokonaan.

– Uidaan luodolle, Zadar kutsui ja lähti kauhomaan järven keskellä nököttävää laakeaa kiveä kohti. Luodolla kitui jopa pikkuruinen koivunrääpäle karkean sammal- ja jäkäläkasvuston keskellä.

– Meidän oma saaremme, Sonja nauroi hieman hengästyneesti kiivetessään luodolle. – Tämä se on ylellistä!

Zadarkin nauroi ja istahti paljaalle kalliolle. Leida, joka oli ohittanut Zadarin kevyesti huomattuaan heidän määränpäänsä, kahlaili luodon toisella sivulla matalassa kivikossa pyydystäen järvisimpukoita suuhunsa.

– Tuo koira on pöhkö, Sonja totesi nauraen Leidan kauhoessa raivokkaasti vettä tassullaan, kun yksi sitkeä simpukka ei suostunutkaan tulemaan esiin kivenkolosta.

– Mitä hoviin kuuluu? Zadar vaihtoi puheenaihetta. – Tapasitko kuninkaan?

Sonja vakavoitui ja nyökkäsi vaitonaisena, lepuuttaen silmiään taivaalla lipuvissa pilvenhattaroissa. Alkukesän aurinko lämmitti veden viilentämää ihoa.

– On ollut hiukan… ongelmia, Sonja sanoi viimein ja nyppi hajamielisesti sammalta sormenpäillään.

– Piktit? Zadar arvasi.

Sonja nyökkäsi uudestaan. Hän oli jo alkanut tottua rauhalliseen elämäänsä, ajatus soturiksi palaamisesta ei oikein houkutellut. Toisaalta, jos piktit alkaisivat kahakoida rajoilla ja tekisivät hyökkäyksiä Dalriadan maille, he eivät olisi enää turvassa syrjäisellä pikku mökillään.

Oli kulunut melkein kaksi vuotta siitä kun he olivat paenneet Noitien hovista Gwyneth kannoillaan, ja kuningas Conn miehineen oli pelastanut heidät. Sonja ja Zadar olivat liittyneet kuninkaan sotureihin. Iceni-heimon Callax, heidän ystävänsä, oli lähtenyt kohti etelää ja oman kansansa maita vieden mukanaan petollisen Rosarian, joka oli liittoutunut Gwynethin kanssa. Sceolan – mies jonka avulla he olivat selvinneet Noitien hovia ympäröivästä Nodensin metsästä – oli asettunut viljelemään omaa maapalstaansa aivan Dalriadan pääkaupungin Comgallin ulkopuolelle.

Ensimmäisen vuoden aikana Sonja oli saanut perusteellisen ase- ja taistelukoulutuksen, ja oli ilokseen todennut omaavansa luontaisia lahjoja jousiammuntaan. Vaikka oli yllättänyt itsensäkin ryhtymällä sotilaaksi, hän ei vieläkään ihmeemmin nauttinut lähitaistelusta miekalla tai sotakirveellä. Lisäksi vahvajousi oli varsin riittävä soturin aseeksi. Sonja oli teettänyt itselleen sellaisen, vaikka kantoi yhä myös Noidansurmaajaa, kevyttä miekkaansa. Yhtäkään päivää heidän ei kuitenkaan ollut tarvinnut sotia, sillä noita Gwynethin kuoltua Conn ja piktien kuningas Cennalath saivat aikaan rauhan.

Conn oli lahjoittanut Sonjalle ja Zadarille maapaikan täältä, lumoavan kauniin järven rannalta, palkkioksi Gwynethin kukistamisesta, mutta vasta tämän vuoden keväällä he olivat muuttaneet taloonsa. Paikka oli kuin suoraan Sonjan unelmista, ja vaikka heidät saatettaisiin koska tahansa kutsua palvelukseen, hän ei ollut antanut ajatuksen häiritä onneaan. Tietenkään he eivät vain lekotelleen päiviä pääksytysten, vaan kaupungin ulkopuolella asuvina heidän velvollisuuksiinsa kuuluivat säännölliset partiointikierrokset alueella sekä mahdollisista ongelmista ja havainnoista raportointi.

Partioinnista huolimatta elo oli ollut rauhaisan miellyttävää, mutta viisi päivää sitten he olivat saaneet viestin kuninkaalta – epävirallisen kutsun poiketa hovissa seuraavan kerran kun olisivat kaupungissa. Kutsun sävy oli ollut neutraalin ystävällinen, mutta rivien välistä he olivat ymmärtäneet, että kyseessä oli enemmänkin kiireellinen komennus. Miksi se oli kätketty arkipäiväisen tulkaapa kylään -viestin sisälle, oli arvoitus.

Sonjaa asia oli vaivannut niin, että hän oli lähtenyt pikimmiten ja yksin taivuteltuaan Zadarin jäämään kotia vartioimaan. Hovissa hän oli ehtinyt kuulla epämääräisiä huhuja ennen kuin tapasi Connin, ja päästyään viimein kuninkaan puheille huhut olivat saaneet vahvistusta.

– Ei ainakaan sodanjulistusta – vielä, Sonja sanoi Zadarille, mutta huokaisi syvään ja huolestuneesti. – Kuninkaan vakooja oli kuullut jotakin piktien hovissa. Hänet oli ilmeisesti keksitty, joten hän pakeni kiireen kaupalla.

– Mitä hän oli kuullut?

– En tiedä, Sonja tunnusti. – Vakoojaa oli ajettu takaa, ja hän oli jo rajoillamme, kun häneen oli osunut nuolia. Lähistöllä oli ollut Connin sotilaita jotka ajoivat piktit pois, mutta mies oli saanut kuolettavan osuman. Hän oli kuitenkin ehtinyt kuiskata asiansa ritari Dermotille, joka ei puhunut asiasta muille kuin kuninkaalle.

– Miksi kuningas sitten kertoi sinulle asiasta? Zadar ihmetteli. – Ja mitä se koskee?

– Conn ei vielä sanonut paljoakaan. Kertoi vain, että toivoisi meidän menevän piktien kuninkaan hoviin. Jotain vakavaa se kuitenkin on, en osaa edes arvata. Joka tapauksessa Conn haluaa meidän valmistautuvan lähtöön. Hän kertoo meille tehtävästämme tarkemmin itse, kun on sen aika.

– Piktien hoviin? Vakoojiksi? Zadar hämmästyi. – Eihän meillä ole sellaisesta minkäänlaista kokemustakaan!

Sonja katsahti häntä, ojensi kättään ja pyöritti sormensa miehen tummiin hiuksiin.

– Aivan, vakoojiksi, hän vakuutti. – Conn näyttää luottavan meihin melko tavalla.

– Milloin menemme Comgalliin kuulemaan yksityiskohdat, sanoiko hän edes sitä? Zadar kysyi kurtistellen kulmiaan.

– Kuningas tulee tänne, Sonja sanoi. – Emme ole olleet hovissa vähään aikaan, ja on parempi ettei meitä siellä nyt nähdäkään. Conn oli sitä mieltä, että koska emme selvästikään ole Dalriadan kansaa, kuningas Cennalath uskoo meidät helposti palkkasotureiksi. Vaikka hän muistaisikin kuulleensa tarinoita Gwyneth-noidan kuolemasta ja liittäisi sen jollain tavoin meihin, se tekisi meidät vain toivotummaksi lisäksi hänen joukkoihinsa. Conn taas on tunnettu siitä, että valikoi sotilaansa oman kansansa joukosta, eikä juurikaan käytä palkkasotureita. Cennalathin on helppo uskoa, että olimme vain vähän aikaa Connin vieraina sen jälkeen kun Noitien hovi oli tuhottu.

Zadar ei näyttänyt oikein tietävän mitä ajatella Sonjan kertomuksesta. Sonja katsoi miestä vakavana.

– Conn tulee tänne kolmen-neljän päivän kuluttua, hän sanoi kärsivällisesti. – Heti kun pääsee lähtemään. Silloin hän kertoo kaiken mitä meidän tarvitsee tietää.

– Mutta… En haluaisi päästää sinua sellaiseen vaaraan! Zadar puuskahti ja puristi Sonjan kättä tiukasti. – Vakoojille tehdään hirveitä asioita jos heidät saadaan kiinni, tiedät sen itsekin. Se ei ole samaa kuin taistelukentällä…

Tyttö kääntyi katsomaan häntä osittain huvittuneena, osittain närkästyneenä.

– Entä sinä itse? Sonja tokaisi. – Tuskin sinua säästeltäisiin sen enempää. Päinvastoin!

– Mutta kun… sinä… Zadar änkytti hämillään.

– Älä viitsi puhua siitä, että olen nainen, Sonja sanoi leikkisällä äänellä, jossa oli kuitenkin varoittava terä. – Olen saanut hyvän koulutuksen, eikä meille varmasti edes tapahdu mitään, kunhan olemme tarkkoja ja varovaisia. En minäkään mielelläni lähtisi – voisin asustella tässä järven rannalla lopun ikäni – mutta et kai sinäkään uskonut että rauha jatkuisi loputtomiin? Olemme vannoneet valan kuninkaalle, älä unohda sitä!

Zadar hytisi ja lähti kahlaamaan takaisin veteen.

– Olet oikeassa, hän sanoi olkansa ylitse, ja virnisti sitten. – Toisaalta, on mukavaa saada välillä vähän toimintaakin!

Luku 2

Oli myöhä, ja he kurkistelivat jo toista iltaa vähän väliä ikkunasta hämärille rinteille kuningasta odotellen. Sonja alkoi uskoa, ettei tämä pääsisi lainkaan tulemaan syystä tai toisesta, mutta juuri silloin ovelle koputettiin. Sonja riensi nopeasti avaamaan oven.

– Iltaa taloonne, Conn tervehti ja kosketti Sonjan olkapäätä ystävällisesti. Sitten hän nyökkäsi Zadarille, joka kumarsi päätään kunnioittavalla eleellä. Leida haukahti rosoisella äänellään nähdessään Connin ja ravasi tervehtimään kuningasta iloisesti vinkuen.

– Hei, Leida! Sinä näytät voivat paksusti, Conn naureskeli ja kumartui rapsuttamaan koiran korvia. Sitten hän ojentautui ja katsoi vakavoituen Sonjaan ja Zadariin.

– Olette varmasti halukkaita kuulemaan, mistä tässä vakoilujutussa on kyse, hän totesi nähdessään heidän jännittyneet ilmeensä.

Sonja veti tammipöydän päädyn alta tuolin ja viittasi kuningasta istumaan.

– Istuudu, ole hyvä, hän kehotti. – Haen ruokaa ja olutta, niin puhumme sitten.

Conn ja Zadar istahtivat, kuningas pöydän päähän ja Zadar puupenkille pöydän pitkälle sivulle. Sonja kipaisi ulkona hakemassa järven rantavedessä seisovan olutastian (hän ei pitänyt täkäläisestä tavasta juoda huoneenlämpöistä olutta), sitten hän tuli takaisin sisään ja nosti paahdetun lampaanlavan, keitetyt kasvikset ja rapeakuorisen leivän pöytään. Lopuksi hän kattoi vielä veitset, lautaset ja tinakupit ennen kuin itse istuutui. Conn odotteli hiljaisena kunnes heillä kaikilla oli ruokaa edessään ja olutta kupissa.

– Sinähän kerroit Zadarille, mitä teiltä toivon? hän kysyi Sonjalta. Tämä puraisi palan lammasta ja nyökytteli päätään.

– Haluaisimme kuulla enemmän, Zadar sanoi. – Olit ollut melko, hm, epämääräinen puheissasi.

– Tietenkin kuulette, ja teidän pitääkin, Conn vastasi. – Jumalille kiitos, että vakooja sattui puhumaan viimeiset sanansa juuri Dermotille. Hän on yksi niistä miehistä joihin voi luottaa kuin kallioon, ei edes juovuksissa puhu kauniille naiselle sivu suunsa. Tämän illan jälkeen asiasta tietävät hänen lisäkseen vain te ja minä.

Sonja ja Zadar katsahtivat toisiinsa: kyse oli tosiaankin jostain tärkeästä. Heidän tietonsa mukaan jokainen kuninkaan soturi oli luotettava, mutta ilmeisesti oli asioita jotka saattoi paljastaa vain niille, joille oli syystä tai toisesta pakko kertoa.

– Sain ujutettua vakoojani Sconen linnaan, ja hän oli kuullut huhun, että kuningas Cennalath etsii Gae Bolgaa! kuningas kuiskasi kumartuen heitä kohti ja vilkuillen silmänurkistaan, aivan kuin olisi uskonut salakuuntelijan jo painavan korvansa seinää vasten. Sonja ei muistanut kuulleensa Gae Bolgasta, mutta pelkkä sana sai kylmät väreet juoksemaan pitkin selkää.

– Gae mikä? Zadar kysyi, kuiskaten itsekin.

Kuningas kohotti kulmiaan epäuskoisesti, hän näytti hämmästyvän heidän tietämättömyyttään.

– Gae Bolga, hän toisti, unohtaen tällä kertaa kuiskata. – CuChulainnin ase!

Nyt tuli nimi jonka Sonjakin tunnisti. CuChulainnista, kelttiläisten heimojen suuresta sotasankarista, ei voinut juuri välttyä kuulemasta. Jotenkin hän oli näköjään kuitenkin onnistunut ohittamaan kertomukset sankarin aseesta.

– Mutta… Minä luulin, että CuChulainn on pelkkä taruolento, Zadar lausui ääneen Sonjankin ajatukset. Tällä kertaa kuningas näytti suorastaan järkyttyvän.

– Ei, taivaan tähden, miksi sinä niin kuvittelet? hän puuskahti. – CuChulainn oli todellinen, ja niin on myös Gae Bolga. Uskoimme, että CuChulainn otti sen mukaansa Ikuisen Nuoruuden Maahan, mutta ilmeisesti näin ei ollut. Tai ainakin on jokin keino hakea se sieltä.

– Oletetaan nyt, että… Sonja aloitti, vilkaisi sitten Connin tuimaa ilmettä ja vaihtoi kiireesti sävyä. – Niin, tarkoitan että kun se kerran on olemassa, niin mitä sitten tapahtuisi jos piktit löytäisivät sen? Onko se jonkinlainen joukkotuhoase?

Kuningas rypisti kulmiaan oudolle sanalle, mutta hetkisen pohdittuaan oivalsi mitä Sonja tarkoitti.

– Ei toki, hän naurahti. – Gae Bolga on kuitenkin hyvin tehokas ase. Sillä on myös se ominaisuus, että se saa vastapuolen kauhun valtaan! En edes ole täysin selvillä millainen se on ja miten se toimii, mutta tiedän varmasti, etten halua piktien saavan sitä käsiinsä.

– Missä se sitten on? Zadar puuttui puheeseen. Kuningas kohautti harteitaan ja siemaisi olutta turhautunut ilme kasvoillaan.

– Ei pienintäkään aavistusta. Olen kutsunut luokseni kaikki kansani viisaat ihmiset, joilla on näkemisen kyky ja muistissaan vanhoja tietoja, mutta he kaikki näkevät saman merkityksettömän asian: pienen, pisaranmuotoisen, karikkojen ympäröimän luodon.

– Jospa Gae Bolga on siellä? Sonja ehdotti itsestäänselvintä mahdollisuutta.

– Totta kai olemme ottaneet sen huomioon, Conn vakuutti. – Olen lähettänyt pieniä joukkoja partioretkille rannikon suuntaan ja käskenyt etsiä sen näköisiä luotoja. Etsintäpartiot ovat ihmetelleet, olenko menettämässä järkeni! Hulluinta on, että yksi partioista löysi sellaisen.

– Ihanko totta? Sonja innostui. Häntä alkoi tarina kiehtoa yhä enemmän, vaikkei hän aivan suoralta kädeltä uskonutkaan sen olevan kirjaimellisesti totta.

– Kyllä, kuningas nyökytteli. – Se on ylempänä pohjoisessa, pienen lahdelman edustalla. Kävin itse paikan päällä, mutta ei siellä ollut mitään löydettävää. Ei salaisia merkkejä, ei vihjeitä eikä piiloja. Luodolla ei edes kasva muuta kuin pari kitukasvuista puuntynkää.

– Ja uskot Cennalathin tietävän enemmänkin? Zadar kysyi.

– Aivan, kuningas sanoi. – Ja siksi tarvitsen teidät Sconen linnaan vakoilemaan. Vakoojieni on yleensä helppo saada kaikenlaista tietoa vain istumalla iltaa kaupungin tavernoissa ja kuuntelemalla juhlivia sotilaita, mutta tämä juttu on niin iso, että Cennalath ei päästä sitä vuotamaan.

– Kuinka me sitten siitä kuulisimme yhtään sen enempää? Sonja ihmetteli.

– Pyritte hänen palvelukseensa, palkkasotilaiksi, Conn selvitti. – Jos se onnistuu, mahdollisuutenne kuulla jotakin tärkeää paranevat suuresti. Tosin viestien toimittaminen minulle on tällä tavoin liian riskialtista, mutta odotan teitä takaisin heti kun uskotte tietävänne tarpeeksi. Jos joudutte hankaluuksiin, siitä kyllä varmasti leviää juoruja linnan ulkopuolellekin. Silloin lähetän jonkun katsastamaan tilanteen ja auttamaan tarvittaessa.

– Mikäli olemme enää autettavissa, Zadar sanoi vilkaisten Sonjaa huolestuneesti. Sonja töykkäsi häntä jalallaan pöydän alla.

– Minä selviän hommasta siinä kuin sinäkin! hän kuiskasi äkäisesti Zadarin korvaan, niin ettei Conn kuullut.

Kuningas henkäisi ja pyyhkäisi uupuneesti kasvojaan. – Minun täytyy pysyä tilanteen tasalla, mikäli Cennalath aikoo todellakin lähteä etsimään Gae Bolgaa. Jos hän onnistuu, en tiedä kuinka mahtava hänestä tulee. Voimallinen ase voi houkutella rikkomaan rauhan. Ja mikäli Cennalath voittaa, minulla ei ole muuta edessä kuin kuolema. Silloin Dalriadan kansasta tulee piktien alamaisia, maaorjia, palvelijoita…

– Olivatko piktit jo käyneet luodolla? Zadar kysyi asiallisesti.

– Jäljistä päätellen kyllä – enkä voi tietää, löysivätkö he sieltä jotakin mitä veivät mennessään. Sen vuoksi tarvitsenkin uusia vakoojia nopeasti.

– Lähdemmekö heti? Sonja kysyi.

Kuningas nyökkäsi.

– Heti aamulla, hän vastasi. – Lähdette kaksin…

– Kolmin, Zadar korjasi ja nyökäytti päällään Leidaa kohti.

– Kaksin, kuningas sanoi tiukasti. – Te puhutte hieman erikoisesti ja olette vähän meitä pidempiä, mutta näytätte muuten tavallisilta ihmisiltä. Tuo koira sen sijaan kuului noidalle, ja jos Cennalathin vakoojat ovat saaneet sen selville, he saattavat käyttää sitä teitä vastaan, jos tulee hankaluuksia. Sopivia satuja sepittämällä selviätte pikku ongelmista, mutta jos joku heittäytyy liian epäluuloiseksi ja julistaa teidät pimeyden voimia palvoviksi noidiksi – no, sanon sen verran, että noitiin verrattuna tavallisiksi vakoojiksi epäiltyjen kuulustelu on silkkaa huviretkeä. Olen pahoillani, mutta Leidan täytyy jäädä.

Sonja masentui. – En halua hylätä sitä. Se on Hexan koira!

Kuningas kahnutti Leidan karvaista päätä (koira oli istunut uskollisesti koko keskustelun ajan pöydän vierellä tuijottamassa hänen ruoka-annostaan) ja hymyili Sonjalle rauhoittavasti.

– Ei sitä tarvitse heitteille jättää, hän vakuutti. – Se saa olla minun kanssani kunnes palaatte. Olen varma, ettei sen emäntä pahastu. Hexa tietää mikä on Leidalle parasta. Ehkäpä tekin joudutte yllättäen pakenemaan ja Leida jää jälkeen. Silloin ette ainakaan näe sitä enää.

Sonja antoi periksi syvän huokauksen säestämänä.

– Hyvä on sitten, hän sanoi ja laskeutui polvilleen Leidan viereen. – Olethan sitten kunnolla? hän vielä vannotti koiraa, joka ei vaikuttanut järin kauhistuneelta kohtalostaan, sillä Conn syötti sille parhaillaan mehukkaita lihanpaloja.

– Onko mitään muuta, mitä meidän tulisi tietää? Zadar tiedusteli.

Conn pudisti päätään ja pisti koiran suuhun vaivihkaa vielä paistinliemeen kastetun leivänpalan.

– Ei ole, hän sanoi. – Kuten huomaatte, omatkin tietoni tästä asiasta ovat vähäiset. On myös parempi, ettette tiedä liikoja pikteistä ja heidän kaupungistaan. Voi herättää epäilyksiä, jos heti saavuttuanne tunnette jo kaikki paikat ja henkilöt.

– Onko siellä ketään johon voisimme luottaa? Sonja kysyi. – Ketään jonka puoleen kääntyä, jos jotakin tapahtuu?

– Ei, olette siellä omillanne, kuningas sanoi. – Ja teidän on palattava heti, kun saatte tietoonne jotain konkreettista, tai jos kiinnijäämisen riski ilmenee. Piktit eivät saa aavistaa, että olemme kuulleet henkäystäkään Gae Bolgasta. Muuten kaikki toiveet ehtiä ennen heitä kariutuvat.

– Mitä te sitten aiotte tehdä aseella, jos saatte sen? Zadar tiedusteli. Hän puhui kevyesti, mutta Sonja oli huomaavinaan huolta miehen silmissä.

Kuningas remahti nauruun.

– Käytän sitä hyvään tarkoitukseen! hän hohotti, ja rauhoituttuaan hieman hän katsoi vakavoituen Zadariin. – Tarun mukaan se on tämän maailman mahtavin ase, Zadar. Sille ei ole olemassa kuin yksi käyttötapa.

– Kaksi, Zadar tarkensi. – Hyökkäys tai puolustus.

Kuningas näytti harmistuvan. – Niin, tietenkin. En voi sanoa mitään ennen kuin näen, millainen se todella on. Mutta mielessäni on pitkään ollut pelko, että jos emme saa alistettua piktejä, he alistavat meidät ennemmin tai myöhemmin. Älä näytä noin moittivalta!

Kuningas odotti, että Zadarin ilme lientyi hieman.

– Maailma on sellainen, Conn jatkoi sitten lempeämmin. – Joko he tai me. Ajan mittaan näin tulee käymään, oli Gae Bolgaa tai ei. Keskity sinä omiin tehtäviisi ja jätä politiikka minulle. Sopiiko tämä, soturini?

Kuningas laski kätensä Zadarin hartioille ja katsoi tätä silmiin. Zadar epäröi pienen hetken ennen kuin nyökkäsi.

– Sopii, kuningas, hän vastasi muodolliseen sävyyn. – Keskityn palvelemaan teitä parhaan kykyni mukaan.

Sonja oli katsellut sananvaihtoa sivusta. Hän ei ollut pohtinut asian tätä puolta lainkaan, eikä totta puhuen pitänyt enää lainkaan ajatuksesta, että Gae Bolga löytyisi. Seuraukset olisivat arvaamattomat – mutta jos Sonjan olisi valittava, hän