Viattomuuden rajalla

aikaiseksi.

1. luku

Hawash, Homsin maakunta, Syyria, 2012

Huutoja ja laukauksia. Äänet, joilla levottomuudet ja väkivaltaisuudet alkavat kaikkialla maailmassa. Ikään kuin ihmismieli tarvitsisi harhautusta omalle alitajunnalleen tilanteessa, jossa aivojen kaikki toiminta liittyy pakoon, suojautumiseen ja selviytymiseen. Jokainen hermosolu käskee pakenemaan paikasta, jossa viha ja pelko ovat pääsemässä valloilleen. Ihmisiä huutamassa tiivistyvässä massassa, kädet kohotettuna ilmaan, haluten osoittaa olevansa osa jotain isompaa. Jotain ylevämpää ja tärkeämpää kuin vain alhainen viha ja pelko, joka ajaa heitä peruuttamattomiin tekoihin. Jossain vaiheessa äänet ja käsien liike saavat yhtenäisen rytmin ja kaikki lähtevät liikkeelle eläinlauman lailla seuraten ei ketään ja kaikki toisiaan. Tapahtumien kulku ottaa haltuun itsensä eikä kukaan enää ohjaa tai hallitse sitä. Inhimillisyys pidättää henkeään, sillä pian alkavat ihmisyys ja ihmiset kärsiä. Sanat ovat aina uusia, mutta ympäri maailmaa ne kuulostavat aina samalta. Niissä huudetaan tuskaa ja oikeutta, jumalaa ja pelkoa, ja niissä huudetaan verta. Tuo ääni on sama kaikilla kielillä ja kaikkialla se tarkoittaa samaa: me olemme tulossa ja teidän pitää pelätä.

Emilia Kilpi oli pelännyt jo pitkään, eikä siihen tottunut. Viime talvena kylmässä ja lumisessa kotimaassa oli tuntunut niin hyvältä idealta ilmoittautua vapaaehtoiseksi hoitajaksi Syyrian katastrofialueelle.

Emilia oli osallistunut lähettävän järjestön koulutuksiin ja valmistautunut tehtävään useilla kieli ja kulttuurikursseilla iltaisin ja viikonloppuisin. Työn ohella se oli ollut raskasta, mutta usko tehtävän ja kokemuksen palkitsevuudesta oli auttanut jaksamaan. Nyt oli juuri oikea aika kokea suuria asioita. Pätevänä ja tehokkaana sairaanhoitajana tunnettu 24vuotias nuori nainen oli urheilullinen ja eläväinen, eikä vielä ollut puolisoa tai lapsia ajateltavana. Vanhemmatkin olivat kannustaneet lähtemään maailmalle.

Ensimmäiset viikot Libanonissa olivat olleet unelmaa. Juuri sellaista kuin koulutuksessa oli kerrottu. Kaikki toimi hyvin, ja paikalliset ihmiset sekä viranomaiset tekivät kaikkensa auttaakseen sairaalaa pääsemään toimintakuntoon. Oli töitä, joilla täyttää päivät, ja oli omaa aikaa tutustua historialliseen ja kauniiseen maahan. Vaaleine, yli olan lainehtivine hiuksineen Emilia käänsi aina päitä ja kirvoitti hyväksyviä vislauksia. Työkaverit olivat mahtavia, ja noiden viikkojen aikana heistä hitsautui tiivis ja toimiva ryhmä ammattilaisia ja ystäviä, jotka jakoivat yhdessä kutsumuksen ihmisten auttamisesta.

Siirtyminen Syyriaan oli myös mennyt suunnitelmien mukaan ja kenttäsairaalan pystyttäminen onnistui luonnonkauniiseen laaksoon Hawashin ja Talkalakhin pikkukaupunkien liepeille Homsin maakunnassa. Laakso oli silmiä hivelevän kaunis ja vehreä keidas. Kolmella puolella kohosi oliivi ja appelsiiniviljelmiä ja joka puolella pilkahteli valkoiseksi kalkittuja kauniita taloja. Yhdellä rinteellä kohosi henkeäsalpaavan vaikuttava, tuhat vuotta vanha Krak des Chevaliers, temppeliritarien rakentama linna, joka oli säilynyt pystyssä kaikkien myllerrysten läpi. Ja myllerryksiä tämä seutu oli nähnyt. Kaikki suuret valloittajat faaraoiden armeijoista persialaisiin ja turkkilaisista ristiretkeläisiin olivat marssineet näiden laaksojen läpi. Joukot olivat tuoneet tullessaan kurjuutta ja kuolemaa, mutta myös perinteitä ja kauneutta. Sotien välissä siellä oli ollut hyvä asua ja elää ja se näkyi kaikessa. Sodan aikana siellä oli hirvittävää elää ja se tuntui kaikessa vieläkin selkeämmin.

Levottomuudet ja yhteenotot alkoivat hyvin pian laaksoon siirtymisen jälkeen. Aluksi ne olivat pieniä paikallisia kahakoita vain muutaman ihmisen välillä, mutta pian ne eskaloituivat systemaattisemmiksi ja verisiksi. Aivan tarkkaa kuvaa Emilialla ei ollut siitä, ketkä taistelivat keskenään, mutta kamalia asioita tapahtui. Pian heidän saapumisensa jälkeen alkoi kuulua huhuja pohjoisemmasta kaupungista ja siellä tapahtuneesta verilöylystä. Sen jälkeen heidän sairaalaansa alkoi tulla haavoittuneita ja loukkaantuneita ihmisiä päivä päivältä enemmän. Naisia, lapsia ja vanhuksia horjui hakemaan apua. Heitä tuli kävellen, kärryillä ja autoilla. Aluksi Emilia ihmetteli, miksei heidän joukossaan ollut ollenkaan miehiä. Vähitellen Emilia ymmärsi, ettei miehiä ei tullut hoidettavaksi, koska mikään hoito ei tässä maailmassa enää olisi voinut auttaa heitä.

Apua tarvitsevien ihmisten mukana tuli pelko. Se valui haavoista hoitohuoneisiin ja täytti silmät ja korvat epätoivoisten ihmisten huudoilla. Villisti läpättäviä sydämiä se puristi lasten itkulla.

Emilia oli luullut, että työ helsinkiläisessä sairaalassa oli ollut rankkaa ja kovettavaa, mutta mikään työ tai koulutus ei voinut valmistaa sellaiseen määrään inhimillistä tuskaa mitä hän laaksossa joutui kokemaan. Kesän edetessä tilanne huononi päivittäin. Ja viimein Hawashin kaupunkikin joutui tragedian näyttämöksi.

Emilia oli keskustellut usein iltaisin kanttiinissa sairaalan johtavan lääkärin Reijon kanssa tilanteesta ja yrittänyt ymmärtää kuka ja miksi täällä taisteli. Ikään kuin ymmärtämällä tilannetta se olisi vähemmän pelottava. Reijo Karjalainen oli nelikymppinen kirurgi Kuopiosta, jolla oli takana useita komennuksia eri järjestöjen kohteissa ympäri maailmaa. Hän oli ryhmän kokenein kriisialueella toimija ja jakoi mielellään kokemuksiaan ja tukeaan muille ryhmän jäsenille. Yleensä tueksi oli riittänyt luottamuksellinen keskusteluhetki kotiin jääneistä perheenjäsenistä ja erilaisista ihmissuhdehuolista. Kaksi eroa läpikäyneenä ja neljän lapsen isänä Reijo osasi kuunnella ja myötäelää.

Emilia oli saanut koulutusta paikallisista oloista jo Suomessa ja lisää Libanonissa, mutta hän ei ollut osannut varautua siihen, että tilanteet muuttuivat niin nopeasti. Hän oli kuitenkin ottanut asioista selvää ja muodostanut itselleen kokonaiskuvan alueen valtasuhteista.

Arabikevät oli alkanut kaksi vuotta aikaisemmin Tunisiasta, josta se oli levinnyt Algerian ja Marokon kautta Libyaan ja Egyptiin ja lopulta Syyriaan. Mielenosoitukset alkoivat poliittisina, mutta eskaloituivat pian aseelliseksi yhteenotoksi hallituksen ja opposition välille. Oppositio oli järjestäytynyt Vapaan Syyrian lipun alle, ja hallitus otti kovat keinot käyttöön kansannousun kukistamiseksi. Kriisi oli saavuttanut sisällissodan asteen jo ennen vuoden loppua. Hallitusta vastustava rintama jäi hajanaiseksi, se koostui pääasiassa erilaisista sunnimuslimien ryhmittymistä Keski ja PohjoisSyyriassa.

Hallitus, jonka vankka kannatus oli rikkaammassa läntisessä Syyriassa, oli pääsääntöisesti shiiamuslimeja ja vielä tarkemmin alaviittilahkoon kuuluvia. Tähän lahkoon kuuluivat myös hallitsevan perheen jäsenet. Taisteluita käytiin monilla rintamilla ja monissa kaupungeissa. Yhteenotot olivat verisiä eikä vihollisia säälitty. Molemmat osapuolet syyllistyivät toistuvasti julmiin sotarikoksiin. Hallituksen tukena toimi itäisessä Syyriassa shabihanimisiä alaviittien muodostamia aseistettuja ryhmiä, joiden toimintaa kuvaa hyvin sanan arabiankielinen merkitys rosvot. Nämä ryhmät olivat syntyneet jo 1980luvulla, ja ne pyörittivät menestyksellistä salakuljetustoimintaa tuoden maahan ylellisyystuotteita. Shabihojen sanottiin olevan presidentin serkun perustama ja johtama ryhmittymä jo tuolloin. Kun sisällissota alkoi, shabiharyhmät ottivat epävirallisen puolisotilaallisen militiakaartin aseman alaviittien keskuudessa.

Levottomuudet saapuivat Homsin alueellekin, kun taistelevien joukkojen rajalinjat kulkivat vuoristoisessa maastossa, milloin missäkin kumpuilevien kukkuloiden välissä. Kapinalliset suorittivat hirmutekojaan alaviitteja vastaan hallitsemillaan alueilla ja shabihat kostivat omilla alueillaan.

Hawashin seudulle levottomuudet tulivat kapinallisten hyökkäysten mukana. Pitkiä letkoja aseistautuneita maastoautoja ajoi kaupunkiin aseet jylisten kostamaan jotakin jossain muualla käytyä kahakkaa. Ruumiita syntyi ja nyt myös haavoittuneita taistelijoita virtasi sairaalaan. Alueelle kertyi lisää shabiharyhmiä ja ilmapiiri oli kasvaneen jännitteen sähköistämä. Levottomuuksia puhkesi päivittäin, kun joukot ottivat mittaa toisistaan. Kuten sodissa yleensäkin, siviilit kärsivät eniten ja normaali elämä kävi mahdottomaksi, kun kaikki huolto katkesi. Ei ruokaa, ei vettä, ei sähköä – ei toivoa.

Emilia tiesi, että läheisessä kaupungissa ja koko itäisessä Syyriassa oli myös laaja kreikkalaiskatolinen väestö. He olivat olleet vuosikymmeniä hallituksen puolella, koska nämä ovat olleet ymmärtäväisiä kristittyjä kohtaan. Levottomuuksien lisääntyessä kuitenkin myös kristityt joutuivat kärsimään. Kirkkoja poltettiin ja ihmisiä surmattiin kesken kirkonmenojen.

Kreikkalaiskatolisilla oli kuitenkin yksi iso ystävä. Venäläisiä oli ollut maassa jo kylmän sodan aikaan ja he olivat hallituksen harvoja ystäviä tässäkin tilanteessa. Venäläiset olivat myös ortodokseja eli uskonveljiä paikallisille kreikkalaiskatolisille. Läheisessä Tartuksen satamassa oli venäläisen merijalkaväen ja laivaston tukikohta, eivätkä he olleet valmiita katsomaan sivusta, kun heidän ystäviään surmattiin. Venäläiset olivat tulleet auttamaan ystäviään suojautumaan levottomuuksilta.

Hawashissa oli nyt läsnä shahibat, kristityt, kapinalliset ja venäläiset, ja he kaikki olivat leiriytyneet aseineen ja joukkoineen sairaalaa ympäröiviin kyliin. Emilia oli ollut väärässä ymmärtäminen ei tehnyt tilanteesta yhtään vähemmän pelottavaa.

Sota sijaitsi aivan sairaalan ohuiden seinien takana. Siitä huolimatta tai paremminkin juuri sen takia molemmat leikkaussalit toimivat jopa kuusitoista tuntia päivässä. Potilaita tuli sairaalaan paljon enemmän kuin siellä pystyttiin järkevästi hoitamaan. Ongelmia lisäsi se, ettei taistelevien osapuolien haavoittuneita voinut laittaa samoihin tiloihin, vaan kaikille osapuolille oli omat osastonsa. Emilia työskenteli vuodeosastolla, jossa hoidettiin kapinallisia. Osastosta puhuminen toi pientä järjestyksen tunnetta paikkaan, joka oikeasti oli vain iso teltta täynnä leirisänkyjä ja vakavasti sairaita ihmisiä. Sairaalan henkilökunta oli alkanut leikkimielisesti puhua kapinallisten osastosta rötväsakin osastona. Lempinimi kuvasti hyvin sitä, miten pohjolassa aina asetuttiin mieluummin altavastaajan puolelle riidoissa, ja miten tilannetta yritettiin lieventää suhtautumalla siihen huumorilla. Teltan ilman täyttivät kaikki inhimillisen elämän hajut sairastavista ja likaisista ihmisistä henkilökuntaa ja hygieniatarvikkeita ei vain ollut tarpeeksi. Tungoksen seurauksena sairaita ihmisiä piti kotiuttaa sellaisessa kunnossa, mistä Helsingissä olisi saanut hoitovirhesyytteen.

Turvallisuus oli jatkuva huolenaihe. Laukauksia ja muita taistelun ääniä kuului yötä päivää ja välillä aivan sairaalan lähistöltä. Vartijoita ei ollut saatavilla, koska kummankaan osapuolen aseellisia miehiä ei tahdottu päästää sairaalan alueelle kostotoimien pelossa. Sairaalan huolto oli pelannut toistaiseksi viikoittaisen saattueen kautta Libanonista. Tähän asti turvallisuuden takaamiseksi oli riittänyt iso punainen risti ja puolikuu sekä tieto, että kaikkia autettiin. Mutta kuinka kauan, se pelotti Emiliaa – aina kun aikaa ajattelemiseen riitti.

Kaiken kaaoksen keskellä Emilia oli muutama päivä sitten huomannut jotain poikkeavaa. Hänen osastolleen oli tuotu reilu parikymppinen mies, jonka jalka oli tulehtuneen ampumahaavan jäljiltä leikattu. Hieman muita pidempi ja kasvoiltaan varsin miellyttävän näköinen nuorukainen oli luonnollisesti kiinnittänyt nuoren naisen huomion. Miehen nimeä hän ei silloin tiennyt eikä aikonut sitä opetellakaan, koska tuollaiset potilaat normaalisti kotiutettiin viimeistään seuraavana aamuna. Tarkistaessaan hänen tilaansa ja sidosten pitävyyttä Emilia oli yrittänyt jutella, mutta nuori mies ei ollut sanonut mitään. Aamukierroksella Reijon suorittaessa kotiuttamistarkastusta tämä oli kuiskannut jotain Reijolle, mutta Emilia ei ollut saanut siitä mitään selvää. Reijo oli pyytänyt muita poistumaan ja kumartunut nuorukaisen ylle kuin kuunnellakseen ripittäytymistä kuiskaavilta huulilta. Koko loppukierroksen ajan Reijo oli selvästi hajamielinen ja poissaoleva.

Kierroksen jälkeen Reijo sulkeutui omaan toimistoonsa. Kun Emilia meni kysymään ohjeita potilaan varalle, Reijo oli ärähtänyt: Kukaan ei koske siihen poikaan ilman minun lupaani!

Se oli täysin poikkeuksellinen reaktio aina niin mukavalta mieheltä. Jos Emilialla olisi ollut aikaa, hän olisi varmasti miettinyt asiaa enemmänkin, mutta nyt asia sai olla. Nuorukainen vain makasi hiljaisena ja yksinäisenä edelleenkin.

Emilia työnsi yhdistettyä aamiais ja lääkekärryä osastolla vuoteelta vuoteelle, lopulta myös hiljaisen nuoren miehen vuoteen ääreen. Hyvää huomenta, kuinkas täällä voidaan?

Emilia oli ottanut tavakseen sanoa sen aina sekä englanniksi että suomeksi. Kyllä hän tiesi, etteivät potilaat sitä ymmärtäneet, mutta toivoi heidän arvostavan kielen tuomaa vaihtelua. Mies katsoi Emilia silmiin ja vastasi: "Sabah el kheer – hyvää huomenta ja sai palkakseen kauniin hymyn. Emilia päätti jatkaa ja sanoi englanniksi: Minun nimeni on Emilia, mikä sinun nimesi on?"

Firas, tuli lyhyt ja ytimekäs vastaus.

Oikein mukava tutustua, Firas. Samalla kun Emilia vaihtoi tippapussin uuteen ja sääti sen annostusta, hän kysyi: Mistä sinä olet kotoisin? Läheltä.

Enempää sanoja Emilia ei saanut houkuteltua, mutta päätti yrittää myöhemmin uudelleen, kunhan saisi aamun kierroksen hoidettua loppuun. Lähtiessään Emilia kuitenkin heitti pirteästi olkansa yli suomeksi Hyvää ruokahalua odottamatta vastausta. Sellainen kuitenkin tuli, kun Firas lausahti takaisin "Shokran", jonka Emilia tiesi tarkoittavan kiitos.

Muutama askel Emilialla meni tajutessa, ettei kaikki ollut aivan kohdallaan. Hänen ei ollut koskaan ennen toivottanut kenellekään hyvää ruokahalua suomeksi, ja silti Firas oli vastannut aivan oikein. Kääntymättä Emilia jatkoi matkaansa toivoen, ettei hänen pieni empimisensä tullut huomatuksi. Jos hän olisi kääntynyt, hän olisi nähnyt Firasin purevan huultaan ja rypistävän silmiään aivan kuin olisi halunnut estää huulille pyrkivän kirouksen.

Emilia oli viemässä potilaskortteja ja tilauslomakkeita sairaalan toimistoon kuullessaan avoimesta ovesta ääniä ja jäi jähmettyneenä kuuntelemaan. Perkele, perkele, perkele. Reijo Karjalaisen manaus oli täynnä tunnetta ja tulikiveä. Sanoja ei ollut suunnattu kenellekään, mutta kuulijoiksi joutuivat sairaalan johtoryhmän kaksi muutakin jäsentä. Johtoryhmän muodostivat hänen lisäkseen hallinnollinen johtaja Kalevi Nurminen ja ylihoitaja Anna Ståhl. Molempien kasvoilla näkyi sama ahdistus.

Nyt suljetaan sitten ovet eikä uusia potilaita enää oteta, sanoi Reijo. Aamulla tullut tieto on vahvistettu: huoltosaattue ei pääse rajalta yli, se on jäänyt Libanonin puolelle. Lisäksi Genevestä ilmoitettiin, ettei hallitus enää voi taata turvallisuuttamme, joten meidät on määrätty valmistelemaan sairaalan sulkemista.

Johtuuko tämä siitä, ettemme ole luovuttaneet kapinallisten haavoittuneita paikallisille? kysyi Anna. Emmekä koskaan tule luovuttamaankaan, koska se merkitsisi heille varmaa kuolemaa.

Paikalliset shabihan edustajat olivat käyneet toistuvasti vaatimassa sairaalaa luovuttamaan haavoittuneet kapinalliset. Syntyneissä väittelyissä ei ollut säästetty ääntä eikä uhkauksia. Toissa päivänä ryhmä shabihoja oli tehostanut vaatimuksiaan ammuskelemalla ilmaan sairaalan edustalla. Yksi ammuskelijoista oli huolimattomuuksissaan ampunut läheiseen kivikkoon ja kimmoke oli osunut erästä sairaanhoitajaa käteen niin, että se oli pitänyt leikata.

Toinen ikävä tapaus oli sattunut samana päivänä. Eräs potilas oli kokenut, ettei hän saanut yhtä hyvää hoitoa kuin toisen osapuolen taistelijat. Syntyneessä käsikähmässä potilas oli onnistunut puukottamaan miespuolista hoitajaa. Onneksi siitä oli selvitty tikeillä ja rauhoittavilla lääkkeillä.

Reijo lopetti palaverin kertaamalla kaikkien velvollisuudet. Leikkaussali menee kiinni välittömästi, nykyisistä potilaista kotiutetaan kaikki mahdolliset, ja henkilökunta pakkaa henkilökohtaiset tavaransa ja lastaa ne ambulanssiin. Kalevi, sinä otat vastuullesi sairaalan purkamisen ja pakkaamisen. Geneve on luvannut etsiä tarvittavat autot ja valmistaudutte varusteiden kuormaamiseen, kun ne saapuvat. Leikkaussalilaitteet ja hoitovälineistö saavat etusijan. Anna, sinä vastaat henkilökunnasta ja potilaiden kotiuttamisesta. Minä yritän löytää paikallisen sairaalan, joka voi vastaanottaa vuodepotilaat. Yritän myös painostaa hallituksen kontaktia lähettämään sotilaita turvaamaan poistumistamme. Tästä nousee helvetillinen meteli, kun nuo ulkona jonottavat ihmiset tajuavat, ettei täältä enää saa apua.

Emilia laittoi paperinsa pöydälle ja käveli varovasti ulos toimistosta. Jos aikaisemmin hänen olonsa oli ollut ahdistunut, niin nyt hän joutui käyttämään kaikki voimansa ollakseen huutamatta ääneen. Olo vain vahvistui, kun hän pian huomasi, että Reijo oli ollut oikeassa. Kaikki juoksentelivat ympäriinsä yrittäen tehdä kuutta asiaa kerralla.

Iltaan mennessä kaikki olennainen oli kuitenkin pakattu laatikoihin ja omat tavarat sullottu matkalaukkuihin, mutta autoista ei kuulunut mitään. Toisaalta sairaalan ulkopuolelle kokoontuneista vihaisista ihmisistä kuului sitäkin enemmän. Kammottavat, vihaiset huudot ja satunnaiset ilmaan ammutut laukaukset yhdessä palavien nuotioiden ja roskakasojen kanssa saivat sairaalan ympäristön näyttämään helvetin portilta. Sairaalan erotti väkijoukosta hiekkavalli piikkilankoineen ja se pieni kunnioitus, joka punaisilla ristin ja puolikuun merkeillä oli vielä jäljellä.

Emilia vietti yön osastolla yhdessä ruotsalaisen hoitajakollega Tinan kanssa. Naiset olivat tutustuneet aikaisemmin Libanonissa ja olivat heti alkaneet viihtyä toistensa seurassa. Tina oli Emiliaa vuoden vanhempi ja kotoisin Malmöstä. Ulkonäkönsä puolesta naiset olisivat voineet olla sisaruksia. Kahdesta naisesta Tina oli kuitenkin se hiljaisempi ja hieman varovaisempi, joskin hymy oli hänelläkin herkässä, kun siihen tilaisuus vain tarjoutui.

Nukkumisesta ei olisi tullut kuitenkaan mitään. Töitäkin riitti, koska heidän osastonsa potilaat koostuivat pääosin kapinallisista, joten heitä ei ollut mahdollista edes kotiuttaa avoimesti turvallisuussyistä. Aina kun ulkoa kajahti laukaus, molemmat hoitajat säpsähtivät ja nukkumista teeskentelevien potilaiden silmät avautuivat. Muutamat saattoivat rukoilla äänettömästi ja toiset vilkuilivat teltan ovelle peläten, että lauma aseistautuneita miehiä heittäisi sen auki valmiina hirmutekoihin.

Emilia, kuului hiljainen kuiskaus Firasin suunnasta. Emilia kiiruhti pojan luokse.

La taqlaqi, nuori mies sanoi vaimeasti ja hymyili. Älä murehdi, ei se auta, hän jatkoi englanniksi. Ääni oli matala ja rauhoittava. Englanti kuulosti kuitenkin sopivan Firasin suuhun liian hyvin.

Nuo äänet tuntuvat tosi pahantahtoisilta ja pelottavilta, kuiskasi Emilia.

Heillä on nälkä ja jano ja heitä pelottaa ihan niin kuin sinuakin, siksi he huutavat. Eivät he sinulle huuda.

Emilia olisi halunnut jäädä Firasin viereen juttelemaan lisää, mutta juuri silloin Reijo tuli telttaan ja pyysi hoitajat luokseen.

Koettakaa syödä jotain ja yrittäkää nukkua vuorotellen. Huomisesta voi tulla pitkä päivä. Autot tulevat varmasti huomenna ja pääsemme lähtemään, Reijo yritti rauhoitella hoitajia.

Näytti kuin Reijo olisi ollut huoleton ja vakuuttunut kaiken päättyvän hyvin, mutta Emilia tiesi tämän tekevän kaikkensa vaikuttaakseen tyyneltä, sillä hänellä ei varmasti ollut mitään käsitystä mitä huominen toisi tullessaan. Onnekseen Emilia ei tiennyt, että Reijon vetoomukset hallituksen yhteyshenkilöille olivat kaikuneet kuuroille korville eikä Geneven päämajasta saanut minkäänlaisia luotettavia tietoja tällä hetkellä. Aivan kuin kaikki olisivat lopettaneet välittämästä ja sulkeneet silmänsä ihmisten hädältä.

Emilia ei voinut myöskään tietää, että samaan aikaan puhelimet kävivät kuumina. Hallituksen edustajat yrittivät saada shabihoja rauhoittumaan, mutta kristittyjen saama äkillinen tuki venäläisiltä oli saanut shabihojen kiukun kasvamaan, ja kristityt puolestaan painostivat hallitusta saadakseen kirkkojensa häpäisijät vastuuseen. Venäläiset painostivat hallitusta pitämään joukkonsa poissa alueelta, koska he eivät halunneet huomiota maailmalla oman aktivoitumisensa takia. Shabihat kutsuivat paikalle lisää joukkoja, koska olivat kuulleet kapinallisten ryhmittävän miehiä paikalle hakeakseen omat haavoittuneensa pois sairaalasta turvallisesti. Kaikki osapuolet olivat liikkeellä ja kaikki valmistautuivat. Kukaan ei varsinaisesti halunnut sairaalalle ja sen ihmisille mitään pahaa, mutta se vain sattui olemaan aivan keskellä tätä kaikkea.

Emilia säpsähti hereille, kun päivän ensimmäinen rukouskutsu kajahti ilmoille. Viisi kertaa päivässä kuuluvat kutsut olivat alkaneet rytmittää sairaalankin päivää tämän alkukesän aikana. Sekunnin ajan Emilia ei tiennyt missä oli ja mikä hänet oli herättänyt. Ilmeisesti hän oli jossain vaiheessa nukahtanut pienen pöytänsä ääreen. Siitä ei kuitenkaan voinut olla pitkä aika, koska mikään huoneessa ei ollut muuttunut. Ympäristöön oli kuitenkin levinnyt helpottava hiljaisuus. Rukouksen aikana ei kuulunut sitä kamalaa meteliä ulkoa. Toisaalta Emilia tiesi, että se alkaisi taas voimistua rukouksen loputtua, varsinkin jos esirukoilija oli kovin radikaali.

Emilia keräsi itsensä ja lähti hakemaan keittiöltä aamiaista osastolle. Kahdeksantoista potilaan ja kahden hoitajan ruokkimisessa riitti ajattelemista taas hetkeksi. Lisäksi keittiöltä kuuli aina uusimmat juorut. Kokit olivat paikallisia, mutta he puhuivat englantia. Emilia tervehti keittiössä Hassania, nuorta miestä, jolla oli valloittava hymy ja täydellisen ruskeat silmät. Lisäksi hän oli aina silmiinpistävän ylpeä leipävastaavan työstään.

"Salam Hassan, onko teillä leivän lisäksi hyviä uutisia täksi aamuksi?"

Ei valitettavasti ole, vastasi Hassan. Homsista on tullut yön aikana kapinallisten taistelijoita Talkalakhin kylään ja kaikki ovat aivan sekaisin.

Emilia vilkaisi sairaalan vallien takana kohoavalle vuorelle, jota mahtava linna vartioi. Siis tuonne kylään linnan juurelle. Sehän on aivan vieressä?

Kyllä. Taitaa tulla tappelu.

Emilia keräsi aamiaisannokset ja kiiruhti takaisin teltalle. Nämä eivät todellakaan olleet sellaisia uutisia, joita hän oli tullut hakemaan.

Puolen päivään rukoushetken, dhuhrin, aikaan sairaalan edustalle oli jo kertynyt sankka väkijoukko. Kaikki sairaalassa olivat poissa tolaltaan eikä työnteosta tullut mitään. Suurin osa potilaista oli kotiutettu. Sairaalan portilla kävi jatkuvasti ihmisiä vaatimassa portteja avattavaksi ja kapinallisten luovuttamista heille. Reijo oli järkkymätön ja portit pysyivät kiinni.

Äkillinen moottorien melu ulkopuolelta herätti Reijossa vihdoin toiveen avusta ja evakuoinnista. Hän kiiruhti ulos katselemaan, miten kolonna venäläisvalmisteisia kuormaautoja ajoi aukiolle sairaalan viereen. Niistä purkautui nopeasti aseistettuja sotilaita, jotka muodostivat ketjun autojen ja portin välille. Osa sotilaista ryntäsi ihmisiä tönien ja lyöden väkijoukon läpi ja asettui erään ihmisjoukon eteen. Tuo ihmisjoukko ei erottunut muista aukiolla olijoista muuten, kuin että osa heistä kantoi kädessään puisia ristejä. Kun sotilaat olivat löytäneet paikkansa, ensimmäisen auton ohjaamosta laskeutui koppalakkipäinen sotilas, joka lähti kävelemään sairaalan porttia kohti. Päästyään portille hän vaati vahvasti murtavalla englannilla saada tavata sairaalan johtajan. Kauaa hänen ei tarvinnut odottaa, sillä heti autot kuullessaan myös Reijo oli lähtenyt kiiruhtamaan paikalle.

Hyvää päivää, Reijo tervehti. Oletteko tulleet auttamaan sairaalan evakuoinnissa?

Hallituksen minulle antamien valtuuksien mukaisesti vaadin teitä luovuttamaan hallussanne olevat kapinalliset kirkonpolttajat minulle välittömästi, vaati venäläinen upseeri. Minulle on annettu tehtäväksi avustaa paikallista kristittyä väestöä ja estää lisälevottomuuksien synty sekä saattaa syylliset vastuuseen.

Tämä on Punaisen Ristin sairaala ja toimimme hallituksen luvalla. Olemme saaneet koskemattomuuslupauksen Syyrian hallitukselta. Jos haluatte saada kopion valtuuksistamme, voin näyttää teille sen, sanoi Reijo yhtä päättäväisellä äänellä. Yhtään henkilöä ei luovuteta ilman poliisin ja oikeusviranomaisten suorittamaa puolueetonta rikostutkintaa eikä yhtään potilasta ennen kuin heidän lääkärinsä on todennut heidät terveeksi.

Minua ei kiinnosta teidän paperinne tai lääkärinne. Nuo jumalanhäpäisijät luovutetaan minun haltuuni tai määrään sotilaat hakemaan heidät.

Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, ettei yksikään täällä olevista ihmisistä ole osallistunut minkään kirkon polttamiseen. Syylliset ovat edelleen sillä puolella porttia. Ketään ei luovuteta. Minä menen soittamaan Geneveen ja sisäministeriöön, sanoi Reijo ja kääntyi poispäin lähteäkseen portilta.

Puoli kahdeksaan, odotan puoli kahdeksaan, kuului venäläisen upseerin suusta kuiskauksena. Sitten me tulemme.

Reijo ei hetkeäkään epäillyt upseerin kylmää ääntä ja sen sisältämää lopullista uhkausta.

Tuntia myöhemmin Reijon oli pakko kertoa henkilökunnalle, ettei ollut saanut selkeitä vastauksia kysymyksiinsä puhelimessa. Ainoa yhtenäinen viesti oli, että Libanonin raja on suljettu eikä hallitukselta saada apua tai edes tietoa avusta. Viimeisenä keinona Reijoa ohjeistettiin hylkäämään sairaala ja marssimaan henkilökunnan kanssa pois alueelta jalkaisin.

Seitsemän tuntia on hyvin lyhyt aika, kun monien ihmisten elämä on kyseessä. Mutta edes sitä aikaa ei sairaalalle annettu. Sillä jo ennen kuin aika oli kulunut, ulkoa alkoi kuulua voimakasta meteliä ja kiihtyvää ampumista. Emilia ryntäsi taas ulos ja näki kaikkien osoittelevan vuorelle linnaa kohti. Sen huipulle oli kohonnut mustia, vihreitä ja keltaisia lippuja. Kapinallisten lippuja. Pian vuoren rinteeltä alkoi näkyä puiden välissä lähestyviä miehiä, jotka syöksyivät suojasta suojaan. Kapinalliset olivat tulossa hakemaan omiaan turvaan. Sairaalan aika oli loppunut.

Reijo ryntäsi portille ja kun hän huohottaen pääsi sinne, venäläinen upseeri oli juuri komentanut sotilaansa valmistautumaan vihollisen torjumiseen. Nyt, upseeri sanoi. Nyt! Hän toisti aivan kuin siinä tilanteessa olisi tarvittu lisää painostusta.

Reijo mietti hetken oikeita sanoja ja yritti saada hengityksensä tasaantumaan sekä rinnassa hakkaavan sydämen rauhoittumaan.

Yleensä vain elokuvissa apu tulee viime hetkellä. Juuri kun sankari on putoamassa korkeuksista tai jäämäisillään loukkuun, jotain poikkeuksellista tapahtuu. Kuitenkin juuri sillä hetkellä, kun Reijo näytti olevan käskemässä upseeria painumaan helvettiin, rinnettä ylös jymisti sairaalaa kohti jono valkoisia maastoautoja ja yksi bussi. Autojen kyljissä luki suurilla mustilla kirjaimilla UN. YK oli tulossa paikalle.

Autot kiihdyttivät suoraan portille. Ensimmäisestä autosta hyppäsi sen vielä liikkuessa maastokuvioiseen sotilaspukuun, aurinkolaseihin ja siniseen barettiin pukeutunut kookas majuri. Hän komensi kääntämään autot ympäri ja valmistautumaan sairaalan evakuointiin. Autoista nousi ulos toistakymmentä samoin pukeutunutta miestä, jotka ryntäsivät toimimaan. Reijo avasi sairaalan portin ja lähti kävelemään kohti YK:n sotilaita, joiden kuuli puhuvan selvällä suomen kielellä.

Venäläiset sotilaat vetäytyivät vaistomaisesti muutaman metrin, sillä majurin tavasta liikkua venäläisiä kohden näki heti, että hänet piti ottaa tosissaan. Kun Reijo käveli venäläisen upseerin ohi, kuului upseerin tuskainen hampaiden välistä lausuttu kirous pizda – vittu, ja metallinen kolahdus. Nuo äänet olivat viimeiset, jotka Reijo koskaan kuuli. Upseeri oli tajunnut tilanteen karkaavan hallinnastaan ja ampui kaksi laukausta lähietäisyydeltä. Reijo oli kuollut jo ennen kuin kaatui maahan.

Majuri säntäsi juoksuun ja huusi samalla pihalle kertyneille sairaalan henkilökunnalle: Autoihin heti!

Vaikka työtoverin murhan näkeminen oli jähmettänyt koko joukon, majurin komento sai heidät liikkeelle. Jopa henkilökunnan ruotsalaiset jäsenet ymmärsivät, mitä heille suomen kielellä sanottiin. YK:n sotilaat alkoivat ohjata ihmisiä bussiin ja autoihin.

Onko tässä kaikki? kuului yhden sotilaan huuto.

Kiihtynyt ääni evakuoitavista huusi vastauksen: Emilia ja Tina ovat vielä rötväsakin teltassa!

Missä se on?

Se on tuo viimeinen teltta, siellä on kapinalliset ja kaksi hoitajaa, ääni vastasi.

Majuri oli saavuttamassa maassa makaavan Reijon ruumiin. Viha ja polttava koston tunne värittivät tämän kasvot punaisiksi.

Perkele, minun vartiovuorollani ei kukaan ammu ihmisiä, joilla on punainen risti käsivarressa! majuri sähisi suomeksi hampaittensa välistä. Suunniltaan raivosta hän otti kotelostaan esille palveluaseensa ja kääntyi venäläistä upseeria kohti. Ennen kuin hän ehti toteuttaa aikeensa, venäläisen upseerin pistoolista ammuttu laukaus pakotti majurin pysähtymään ja tarttumaan vatsaansa. Ase putosi kädestä, huulilta pääsi parahdus ja kasvoille jähmettyi tuskainen ilme. Vain tarinoissa kuolema voi olla kaunista. Majuri kaatui maahan ja elämä katosi tuosta pyörivästä ja mylvivästä seinäjokelaisesta poliisista ja reservin majurista. 47vuotias rauhanturvaajaveteraani ja isoisä oli suorittanut viimeisen tehtävänsä.

Kuin merkistä tuo laukaus aloitti korviasärkevän konetuliaseiden pauhun. Ääni tuli läheisen kiviaidan taakse suojautuneiden venäläissotilaiden aseista, jotka alkoivat säälimättömän lähestyvien kapinallisten tulittamisen. Heihin liittyi joitakin paikallisia shahiban taistelijoita, mutta suurin osa mellakoivista ihmisistä oli kadonnut.

Ensimmäisten laukausten kuuluessa portilta Emilia oli katsonut Reijon kaatuvan maahan sekä aseistettujen miesten alkavan tunkea portista sisälle sairaalan alueelle. Emilia oli sulkenut osastonsa teltan muoviset ovet ja yrittänyt vielä köyttää ovenkahvat lakanalla kiinni toisiinsa. Tinan kanssa he katsoivat hermostuneina toisiaan ja osaston potilaita. Vain muutamat heistä pystyivät liikkumaan itse, suurin osa oli liian heikossa kunnossa voidakseen tehdä muuta kuin maata paikallaan.

Firas yllätti sanomalla: Lähtekää nopeasti. Tämä ei ole enää teidän paikkanne.

Emilia käänsi päänsä Firasin rauhoittavien silmien suuntaan, mutta joutui saman tien kääntämään katseensa pois, kun ovelta kuului paukutusta. Muovinen ovi ja muutama kahvoihin sidottu lakana hidastivat sisään tunkeutujia vain hetken. Ovet potkaistiin auki ja sisään astui kaksi rynnäkkökiväärein aseistautunutta miestä. Käsivarsinauhoista heidät tunnisti shahiban taistelijoiksi. Kuin transsissa sekä Emilia että Tina astuivat miesten tielle ja vaativat näitä heti poistumaan. Englanninkieliset protestit eivät auttaneet, koska miehet eivät ymmärtäneet tai välittäneet niistä. Vastaukseksi toinen miehistä löi Tinaa aseenperällä kasvoihin, joka kaatui parahtaen läheiselle vuoteelle ja siitä lattialle kasvojaan pidellen. Sanaakaan sanomatta toinen miehistä lähti kävelemään Tinaa kohti kohottaen aseensa.

Tina pakene! Emilia huusi nopeasti juuri ennen kuin toinen miehistä ehti hänen luokseen. Voimakas käsi tarttui Emiliaa kurkusta. Hirveä kipu säteili koko kehoon, mutta Emilia pystyi vain tuijottamaan miehen kasvoihin. Hoitamaton parta sai kasvot näyttämään entistäkin pelottavammilta. Ruskeista silmistä näkyi päättäväisyys ja keskittyminen. Vihaa Emilia ei niissä nähnyt. Emilia ei myöskään nähnyt elämänsä juoksevan omien silmiensä ohi, mutta tunsi, kuinka ilma alkoi loppua keuhkoista ja tunto vartalosta heiketä. Ennen kaiken pimenemistä, hän näki, miten Firas oli alkanut liikkua häntä kohden lasinen yöastia kädessään.

Emilia ehti ajatella, miten tyhmää on käydä aseistettuja miehiä vastaan lasisen pullon kanssa. Kesken Emilian harhailevien ajatusten teltassa kajahti kaksi laukausta nopeassa tahdissa. Kaikki tuntui pysähtyvän sekunniksi. Emilia tunsi sormien hellittävän kurkultaan ja vajoavansa maata kohden. Kouristuksenomaisesti ilmaa keuhkoihinsa haukkoen Emilia nosti katseensa ja näki molempien shahibojen makaavan liikkumattomana maassa. Teltan takaosan varjosta astui näkyville mies savuava pistooli kädessään.

Mies oli vaikuttavimman näköinen ilmestys, mitä Emilia oli koskaan nähnyt. Pitkän ja ryhdikkään sotilaan maastopuku välkähteli erilaisista merkeistä. Päässä oleva sininen baretti oli viivoittimella vedetyn suorassa korostaen kasvojen symmetrisyyttä. Kaikki hänessä uhkui voimaa ja päättäväisyyttä.

Oikein hauska tavata, arvon naiset, kuului miehen pieneen hymyyn kääntyneiltä huulilta. Nyt on varmaan aika häipyä näistä juhlista. Mies käveli Tinan luokse ja nosti tämän pystyyn. Tule auttamaan, hän komensi Emiliaa.

Vaihtaen arabiaan mies sanoi potilaille: Kaikki kävelemään pystyvät, nyt lähdemme. Jos voitte auttaa muita, ottakaa niin monta miestä mukaan kuin kykenette.

Kuusi potilasta nousi ylös ja nosti mukaansa vielä kolme muuta. Firas oli kävelijöiden joukossa ja kannatteli haavoittunutta, jonka koko pää oli siteiden peitossa. Sänkyihin jäi makaamaan vielä kymmenkunta vaikeammin loukkaantunutta ihmistä.

Tilanteen haltuunsa ottanut sotilas jatkoi arabiaksi: Olen pahoillani, mutta te muut jäätte nyt jumalan huomaan. Minä en pysty teitä auttamaan. Olkoon Allah kanssanne.

Kiitos teille, vieras. Tämä ei ole teidän taistelunne. Viekää toverimme pois täältä pian, mutta antakaa minulle tuo maassa oleva rynnäkkökivääri, eräs jalkansa menettänyt potilas vastasi.

Oletteko valmiina? mies kysyi Emilialta ja Tinalta. Poistumme takaovesta ja yritämme päästä telttojen takana autoille asti. Jos meillä on yhtään tuuria, yleinen hälinä suojaa meitä.

Ei! Emilia oli yrittänyt sanoa sen niin käskevästi kuin pystyi, mutta ääni hajosi pieneksi vinkaisuksi. Sekä Firas että mies hymähtivät hänelle säälivästi, katsoivat toisiinsa ja pudistivat päätään. Se sai Emilian suuttumaan ja hänen ääneensä löytyi määrätietoinen ja jopa uhmakas sävy. Hän osoitti viereistä teltan seinää: Tuon seinän takana on sairaalan ambulanssi valmiina lähtöön ja avaimet ovat seinällä. Onko kenelläkään puukkoa, jolla saa leikattua telttakankaan auki?

Sotilailla on sellainen hyvä taito, että he osaavat totella käskyjä turhia kyselemättä. Varsinkin käskyjä jotka annetaan niin, että ne on tehty toteltaviksi. Mies otti vyöltään yhdistelmätyökalun ja leikkasi yhdellä liikkeellä telttakankaaseen pitkän halkeaman. Nostaen teltan lievettä ylös hän käski kaikkia menemään ulos.

Emilia astui Tinan kanssa aukosta ulos ensimmäisinä. Ambulanssi oli juuri siinä missä sen pitikin olla. Yksi aseistautunut mies oli kuitenkin jo ehtinyt sen luokse ja yritti riuhtoa ovia auki. Mies hätkähti vilkaistessaan olkansa yli äänen suuntaan ja suorastaan säikähti, kun näki Emilian ilmeen. Se oli loukatun naisen ilme, jollaista kukaan mies ei haluaisi nähdä naisen kasvoilla, katse täynnä tikareita, mutta myös päättäväisyyttä sekä lupaus välittömästi tulossa olevasta rangaistuksesta. Miehellä olisi ollut hetki aikaa tehdä jotain mutta tämä pystyi tuijottamaan vain Emilian siristettyihin silmiin ja jäi seisomaan paikalleen. Liian myöhään mies tajusi virheensä. Sillä kaikella osaamisella, jonka loputtomat illat kuntosaleilla ja potkunyrkkeilyn alkeiskurssi olivat Emilialle opettaneet, hänen vaelluskenkiin verhottu jalkansa saavutti kovimman vauhtinsa juuri ennen kuin se osui miehen nivusiin. Mies putosi polvilleen kasvot vääntyneenä ja suu auenneena äänettömään huutoon. Jollain oudolla tavalla miehen kärsimys hieman helpotti Emilian aikaisemmin kokemaa tuskaa. Emilia astui maassa olevan miehen yli ja avasi ambulanssin sivuoven. Yllätyksekseen hän näki edessään ikkunoita myöten lastatun ambulanssin takaosan. Sairaalan tärkeimmät varusteet oli pakattu henkilökunnan tavaroiden kanssa juuri tähän autoon.

Purkamiseen ei kuitenkaan ollut aikaa, vaan yhdessä Tinan ja Firasin kanssa he alkoivat nostaa potilaita laatikoiden ja laukkujen päälle. Kun sinne oli ahdettu kahdeksan potilasta ja yksi hoitaja, auto oli kattoa myöten täynnä. Kenelläkään ei ollut juuri tilaa liikkua, mutta kaikki olivat kyydissä. Sotilas oli ottanut Emilialta auton avaimet ja oli saanut auton käyntiin. Emilia ja Firas hyppäsivät auton ohjaamoon ja paukauttivat oven kiinni juuri, kun telttojen edestä alkoi kuulua kovaa huutoa ja laukauksia.

Tuo käy lähtölaukauksesta, sanoi rauhallinen ääni ratin takaa ja painoi kaasua.

Ambulanssi kiihtyi hitaasti, ja edessä näkyvät hiekkavalli ja riviä käymälöitä kasvoi etuikkunassa vääjäämättä. Jokaisen teltan takana oli neljä kevytrakenteista, siirrettävää käymälää, jotka oli asennettu niin, että niiden tyhjentäminen tapahtui hygieniasyistä alueen ulkopuolelta. Sotilas kiihdytti ambulanssin suoraan käymälöitä päin ja huusi kaikkia pitämään tiukasti kiinni. Hetken aikaa näköpiiri oli täynnä lentäviä muovisia seinänpaloja ja hiekkaa. Vessapaperirulla tömähti ikkunaan, pyöri konepellille ja siitä maahan. Ambulanssi kaartoi jyrkästi oikealle juuri, kun takaa ammutut laukaukset olisivat puhkoneet takaovia. Ajaen hurjasti hiekkavallin reunaa he saivat pian YK:n autot ja bussin näkyviin.

Mies jarrutti pomppivan auton pysähdyksiin reunimmaisen maastoauton viereen ja huusi ikkunasta: Onko kaikki mukana, nyt pitää mennä. Tuolta perästä on tulossa ihmisiä, jotka eivät pidä meistä.

Majuri Tynjälä on kuollut. Aksu ja Make menivät selvittämään tilannetta, mutta näyttää siltä, että venäläiset pidättivät heidät. Näin, että heidät nostettiin maastoauton kyytiin, maastoauton ratissa istuva kapteeni huusi vastaukseksi.

Selvä, sanoi mies ambulanssin ratissa ja pysähtyi miettimään sekunniksi. Otan osaston komentooni ja käsken kaikki liikkeelle välittömästi. Meillä on tässä viisikymmentä ihmistä, jotka pitää saada turvaan. Selvitämme poikien tilanteen myöhemmin. Liikkeelle!

Käsky toistettiin autosta toiseen ja kolona lähti liikkeelle. Edessä ajoi kaksi maastoautoa, sitten ambulanssi ja bussi ja perässä vielä kaksi maastoautoa. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, ettei kukaan siviileistä oikein käsittänyt sitä ja he katselivat shokissa bussin ikkunoista, kun sairaala pieneni silmissä. Ensimmäiset savupatsaat alkoivat nousta teltoista ja alueelta kuului hajanaista ammuskelua. Kukaan heistä ei voinut tietää, että viimeisten haavoittuneiden puolustautuessa rötväsakin teltassa syntyi jonossa marttyyreita valmiina paratiisiin Mihail Kalasinikovin suunnitteleman lähetyssaarnaajan toimiessa korkeimman kutsujina.

Herra majuri, te jätitte saapumisen hieman viime hetkelle, kuului Emilian vierestä suomeksi.

Emilia kääntyi katsomaan Firasia suu auki. Mies puhuu suomea!

Enhän minä voinut kuvitella, että yliluutnantti jää kesken tehtävän makailemaan sänkyyn ilman minkäänlaista ilmoitusta henkilökohtaisen loman aloittamisesta, kuului vastaus.

Miehet puhkesivat nauramaan ja antoivat toisilleen läjähtävän ylävitosen aivan Emilian kasvojen kohdalla.

Olenpas huonotapainen, kun en muistanut esittäytyä, mies sanoi Emilialle. John Lampinen, Suomen puolustusvoimat, ja tämä komea nappisilmä vieressäni on yliluutnantti Amin Lehmussaari, palveluksessanne.

Mitä, Emilia, minä… oli ainoa mitä Emilia sai suustaan. Amin? Eikö se ollutkaan Firas?

Oli se, vastasi naurava ääni. Ei ole enää.

Voisiko joku kertoa minulle mitä täällä tapahtuu? Emilia vaati.

Kaikki aikanaan, sanoi John. Nyt meidän pitää saada nämä haavoittuneet sairaalaan ja hoitoon. Luulisin, että Homsista löydämme sairaalan, jossa heitä hoidetaan ihmisinä eikä vihollisina.

Homs? kysyi Amin. Eikö meidän kannattaisi ajaa länteen ja Libanoniin? Pois täältä.

Se suunta on aivan tukossa. Massiivinen hallituksen joukkojen keskitys ja Hizbollahin joukkoja kaikkialla. Siellä ei juuri nyt ole turvallista. Toimitamme haavoittuneet turvaan ja jatkamme lähetystön suojiin Damaskokseen. Siellä voimme sitten yrittää selvittää mitä Kaleville, Toivakalle ja Maunulalle tapahtui.

Aika hyvä potku muuten sinulta, Emilia, John lisäsi. Melkein kävi kaveria sääliksi.

Pöh, tuollaiset autovaraspellet eivät olisi kestäneet meillä Korsossa edes rauhallista lauantaita, sanoi Emilia ja hymy kareili jo hänenkin huulillaan.

2. luku

Punavuori, Helsinki

Se tunne, kun tietää kohta heräävänsä, vaikka haluaisi vielä nukkua. Tuttu tilanne kaikille, mutta on toistuva olotila univajeesta kärsiville ammattipoliitikoille. Kun tuo hetki taas koitti, puolustusministeri nukkui tyytyväisenä omassa sängyssään miehensä kainalossa. Edellinen ilta oli ollut poikkeuksellisen upea. Kevät oli ollut stressaava ja kiireinen – kotimaan ja maailman taloustilanne kun oli mitä oli. Myös puolustusvoimat oli joutunut osallistumaan säästötalkoisiin ja pitkin kevättä oli suunniteltu ja keskusteltu, soviteltu ja riidelty sekä tehty päätöksiä ja koettu pettymyksiä. Erityisen vaikeaa Annica Sundbergille oli ollut irtisanoa hallinnon siviilivirkamiehiä, joista suuri osa oli keskiikäisiä naisia. Nuo naiset olivat koko työuransa työskennelleet näkymättöminä, mutta tehneet ylpeänä palvelemisen puolustusvoimissa hieman helpommaksi sadoilletuhansille nuorille miehille. Nyt säästöjen suunnittelu ja kaikki niihin liittyvä sopiminen oli kuitenkin ohi ja ikävät uutiset kerrottu kaikille osallisille. Myös eduskunnan viimeinen täysistunto oli pidetty viikko sitten ja loma ministeriöstä oli alkanut. Toisella viikolla heinäkuuta Suomen vallan keskus oli sulkenut sälekaihtimet ja jättänyt kesäharjoittelijat pitämään hallintoa pystyssä.

Kauan kaivattu rauhoittumisen aika oli saapunut. Annica oli viettänyt ensimmäisen illan kahdestaan aviomiehensä eversti Kasper Sundbergin kanssa. Illallinen kahdelle ja sitten jatsia Storyvillessä pikkutunneille. Vatsan täydeltä oli tullut nautittua hyvää ruokaa ja juomaa. Sitten lyhyt ajomatka taksilla tyhjään kotiin Punavuoreen ja vihdoin omaa aikaa kahdestaan. Molemmat lapset olivat palanneet opiskelupaikkakunniltaan, mutta lähteneet kesätöihin Tukholmaan. Puhelimet oli suljettu ja kaikki huomio pitkästä aikaa vain heissä kahdessa.

Tietenkin oli se yksi salattu ja turvallinen puhelin, jota ei saanut pois päältä, koska asunnossa asui sekä tasavallan puolustusministeri että pääesikunnan operatiivisen osaston päällikkö. Juuri tuo puhelin pärähti vaativasti soimaan. Annica taisteli unen läpi hereille ja katsoi kelloradiosta aikaa. Siinä luki 04:32. Hän kurottui puhelimeen ja vastasi haukotellen. Kylmän virallinen ääni puhelimessa riitti karistamaan krapulan, joka ehkä olisi muuten ollut hiipimässä tuohon aamuöiseen oloon.

"Pääesikunnan valmiuspäivystäjä kapteeni Koskinen. Meille on tullut ilmoitus EAM sanoman saapumisesta tunnisteilla SPECAT ja viesti sisältää arvioita. Pyydän teitä saapumaan pääesikuntaan pikaisesti. Sotilaspoliisin saattue on jo matkalla osoitteeseenne. Annetun käskyn