Vekanpää Uraputkessa

työlle

Kaupungin duunari

Mun työura alkoi siitä, kun faija hommas mut kesätöihin kaupungille. Se tapahtu joskus kultaisella 70-luvulla. Nuori, mopoikäinenhän mä vasta olin, mut kelpasin silti kunnalle tappajan hommiin. Se oli mun ensimmäinen kesätyöpaikka ja työpaikka yleensäkin. Tarkemmin kerrottuna työskentelin kuukauden ajan kaupungin puisto-osastolla rikkaruohontappajana. Ei se varmaankaan ihan tuo se mun titteli ollut, mut siitä ne mulle makso, meinaan rikkaruohojen tappamista kaupungin ylläpitämillä alueilla. Kavereille kyllä aina kerroin olevani kaupungin palkkatappaja, kun ne kyseli mun kesätöistä. Enhän mä oikeestaan edes valehellu, tappaja ku tappaja vaikka sitten rikkaruohontappaja.

Ei ne musta kuitenkaan mitään kemikaali-Alia tehneet, vaan myrkkyjen sijaan antoivat aseiksi lapion, työrukkaset ja ämpärin. Tolla aseistuksella mä kävin sen kesän aikana oman 30-päiväisen sotani rikkaruohoja vastaan. Ensimmäinen työmaa oli Pikkuveskun puistossa. Ekaksi tehtäväksi mulle annettiin poistaa rikkaruohot jokaisen puistossa olevan puun ympäriltä, se piti tehdä noin 30cm etäisyydeltä. Tiiättekö muutes kuinka monta puuta siinä puistossa oli tuohon aikaan? No mä voin kertoo, siel oli 437 puuta. Tiiän sen, koska laskin ne eli nyt sitten tiiätte teki.

Ensimmäisenä päivänä olin tosi ahkera. Ruokatuntiin mennessä mä olin perannu jo lähes puolet siitä puistosta. Sitten se pomon virkaa tekevä pikku hitleri tuli tarkastaa mun hommia. Eihän sille natsille mun työnjälki kelvannu. Ne puunympärykset piti kuulemma kitkeä siten, että polkastaan se pistolapio aina terää myöten maahan, käännetään se maa ympäri ja korjataan rikkaruohot siihen ämpäriin. Aikaa koko puiston kitkemiseen se anto mulle viikon. Ton ohjeistuksen jälkeenhän mun työ hidastu tietysti huomattavasti. Joka puun ympärillä piti tehdä keskimäärin 20 polkasua, lyödä kädet yhteen, tehdä kuperkeikka ja sanoo – kyllä on kivaa olla kaupungin duunari! No ei nyt ihan, mutta sitä lapioimista oli vähä pirusti, viikon työpäivien aikana olis pitänyt tehdä keskimäärin 3,64 polkasua, kääntöä ja keräystä minuutissa ja siirtyä viel seuraavalle puulle. Jaa että mistäkö tiiän? No mähän tietysti laskin senkin.

Hitto että se oli pässiä hommaa! Vähän reilun päivän mä jaksoin pilkulleen toteuttaa sitä pikku hitlerin mulle määräämää työnkuvaa, sitte piti yrittää keksiä jotain, et kestäisin edes sen ekan työviikon sitä hommaa. Niinpä mä aloin harjottelee lapion heittoa, eli puulta toiselle kävellessä, heitin aina sitä lapiota eteenpäin siten, että onnistuneessa heitossa se lapio pyörähti ilmassa voltin ja iskeytyi terä edellä nurmikkoon pystyyn. Ensin se lapionheitto oli mulla oheistekeminen siihen kitkemishommaan, mutta jo muutaman tunnin kuluttua siitä kitkemisestä tuli oheistekeminen. Heitin sitä lapioo aina niin monta kertaa, kunnes heitto epäonnistu ja vasta sitten siirryin kitkemään seuraavaa puuta. Ennätys perättäisissä onnistuneissa heitoissa oli 38 kertaa

Seuraavana päivänä mä aloin hiukka kyllästyä lapion heittämiseenkin ja aloin kaihoisasti katselemaan busseja, jotka ajo siitä puiston ohi. Niitten reitti kun kierti melkein mun kotiovelle. Kolmantena päivänä mä sitten viskasin sen mun aseistuksen yhden puskan alle ja hyppäsin kymmenen aikaan bussiin ja läksin kotia syömään. Eihän se mun ruokkis kylläkään ois alkanu ku vasta klo 11, mutta kun mun bussi tuli jo kymmeneltä. No jos mä lähinkin vähän liian aikasin ruokkikselle, nii vastaavasti mä tulin takasin sitten vähän myöhemmin, eli palailin joskus yhen aikoihin ja jatkoin hommia. Enhän mä kerenny ku parina päivänä pitämään tommosen aavistuksen venytetyn ruokatunnin ennenku meinasin jäädä kiinni siitä. Olin just palaillu murkinalta työmaalle ja saanu rukkaset käteen, ku huomasin siellä puistossa kurvailevan kaupungin puistotoimen pakettiauton. Kiire niillä tuntu jonnekkin olevan, kun ne paineli menemään nelipyöräluisussa niitä puistoteitä keltasen varotusvalon vilkkuessa katolla. Lopulta ne bongas mut toiselta puolen puistoa ja se auto lähti tulemaan suoraan mua kohti. Ne päästi tulemaan vissiin niin kovaa ku se pakettiauto kulki. Mä jo harkitsin, et heitän lapion menemään ja juoksen viereiseen mettään karkuun, ettei ne aja vahingossa mun päälle. Hyvä että se auto oli ehtiny edes pysähtyä, ku pikku hitleri jo hyppäs ulos auton hytistä ja ryntäs mun eteen huutamaan naama punasena:

– MISSÄ HELVETISSÄ SÄ OOT OLLU?!

Nostin piruttaan sen lapion olalle ikään ku kiväärin, löin kantapäät yhteen, tapailin jotain asennon tapasta ja vastasin reippaalla äänellä:

Herra ylipuistomestari, täällähän minä olen ollut mihin te minut määräsitte.

ÄLÄ VALEHTELE! ME OLLAAN AJETTU TÄTÄ PUISTOA RISTIIN RASTIIN, EIKÄ SUA NÄKYNYT MISSÄÄN!

No sitten mä olin varmaan just tuolla mettässä kusella, kun te olitte tässä kohdassa.

Se mulkoili mua hetken ja jatko huutamista:

ME KÄYTIIN TÄÄLLÄ JO AIEMMIN, ETKÄ OLLU SILLOINKAAN TÄSSÄ!

En mä tässä ollukkaan, vaan olin silloin tuolla toisella puolella puistoa.

ETKÄ OLLU, KOSKA ME KÄYTIIN SIELÄKIN, JOTEN MISSÄ SÄ OLIT?!

Olin sitten luultavasti juuri tyhjäämässä tota rikkaruohoämpäriä, tuolla sivulla kulkevan ratapenkan taakse.

MINKÄ HELVETIN TAKIA, SÄ SITÄ SIELLÄ KÄVIT TYHJÄÄMÄSSÄ!?

Mä aattelin, et ihmiset valittaa jos puistossa näkyy isoja rikkaruohokasoja.

MITÄS JOS KÄYDÄÄN KATTOMASSA SITÄ KASAA SIELÄ PENKAN TAKANA?

Hö. enhän mä tienny, et mun pitäs niistä sinne risukkoon joku kasa tehdä. Mä viskoin ne sinne pitkin pientareita.

Se katto mua viel hetken epäluulosesti, mutta ku ei voinu varmasti sanoo missä olin ollu, niin se sano:

PERKELE, SULLA ON SAMANPITUISET TAUOT KUIN MUILLAKIN. PIDÄ SE MIELESSÄS!

Sitten se käänty kannoillaan, paineli pää punasena autoonsa, lähti niin vihasesti et sora lenti ja jäi vaan renkaanvanat puistotiehen. Mä huusin sen perään:

Tuo ens kerralla harava, niin voit ihan ite haravoida noi renkaanjäljet tosta tieltä!

Sen jälkeen mä en enää uskaltanu pitää pitempiä ruokkiksia vaan keskityin taas enempi siihen lapionheittoon. Mä aloin jo kuvitella mielessäni, alkavani joskus ammattilaiseksi siinä lapionheitossa, mutta hautasin ne haaveet kun tapasin Retsin. Kävi meinaan niin, että kerran edetessäni mietteissäni siellä puistossa lapiota viskoen, niin yhen pensaan kohdalla kuulin äänen joka huudahti:

– Toihan on hauskan näköstä hommaa!

Mä säikähin vähä saatanasti. Kattelin ympärilleni, mut enhän mä ketään nähny. Kohta kuitenkin kuulu taas ääni:

– Annasku minäkin kokeilen.

Ei jumalauta! Se ääni tuli sieltä pensaasta Mä koitin tihrustaa, et oliko siel joku, mut en mä ketään nähny. Mietin et nyt on tullu rikkaruohoja nyppiessä kykittyy liikaa pää alaspäin, ku kuulen harhoja ja luulen, et pensaatki puhuu mulle. Meinasin just heittää sitä pensasta lapiolla ku se sano:

– Älä jumalauta heitä mua sillä lapiolla!

Samassa sieltä pensaasta ponnahti semmonen nukkavieru maastopukuun pukeutunut pienikokoinen mies. Sehän oli pienempi ku minä, vaikka mä olin 14-vuotias ja kääpiö ikäisekseni. Se heppu oli niin lyhyt, että hyvä kun sillä ylettyi pää sen lippalakkiin saakka. No, se tuli hanska ojossa mua kohti ja esitteli itsensä:

Moro mä oon Retsi Haapasalo, ammatiltani oon puistokemisti.

Enhän mä tienny mikä se semmonen puistokemisti on, aattelin sen olevan joku pikku hitlerin agentti, jonka se on laittanu vakoilemaan mua tai jotain. Mut sit ku Retsi tarjos mulle sinolia kädessään olevasta muovitönkästä, nii mä tajusin, et pultsarihan se on. No joka tapauksessa, se pyys multa sitä lapioo lainaks. Mä mietin et uskallanko mä sille kaupungin omaisuutta antaa, ku sen henkikin hais niin liuottimelle, että mä pelkäsin lapion muovikahvan sulavan, jos se vaan hönkäseekin sitä kohti. Annoin mä sen kuitenkin ja se alko heittää sitä mun lapiota. Retsihän heitti sen heti 50 kertaa peräkkäin pystyyn ja välillä se heitti sen siten, et se lapio teki 2 volttia ilmassa ennen maahan iskeytymistään. Mä katoin suu auki ja ihailin sen taitoa lapion kanssa. Lopuks se vielä laski sen lapion selkänsä taakse ja heitti sitä niin ku kirvestä heitetään. Lapio pyörähti kerran ilmassa ja mäjähti poppelinkylkeen, jääden siihen varsi väpättäen pystyyn. Mun oli pakko antaa Retsille oikein aploodit sen suorituksen kunniaks.

Jutusteltiin sit jonkin aikaa ja se kerto, et se on pienestä pitäen heitellyt kaikkia työvälineitä, niinku puukkoja, kirveitä, lapioita taikka mikä työkalu ny vaan käteen sattu ja mieluiten heitti sen vielä mahollisimman kauas itestään. Se kertoi kerran olleensa kilpailemassa oikein rautakangen heittokisoissa. Se oli heittäny sitä rautakankee 32,2 metriä, eikä ollu hävinny ku yhelle mustalaiselle, mut se mustalainen oliki kuulemma ollu yli 2 metrii pitkä. No. Retsin tapaamisen jälkeen mä tajusin, et mä oon työvälineitten heittelyssä täysi amatööri ja tarkemmin asiaa mietittyäni päätin semmosena pysyäkkin, ku en Retsille tulis koskaan työkalujen heittelyssä pärjäämään. Päivä meni kuitenkin nopeesti Retsin juttuja kuunnellessa.

Seuraavana aamuna pikku hitleri pisti toisen kesäjampan sinne puistoon kitkemään ja komenti mut toisiin hommiin, missä se luuli vissiin pystyvänsä paremmin vahtimaan mun tekemisiä. Mun hommana oli kierrellä kaupungin leikkipuistoja ja lapioida lasten keinujen ja muiden leikkivälineitten alle syntyneet kuopat täyteen hiekkaa. Se vaan unohti kertoo mulle, missä niitä kaupungin leikkipuistoja oikein on. Niinpä mä kiertelin koko päivän pitkin kaupunkia, niitä puistoja etsien. Aina kun näin jossain keinuja niin kävin kunnostamassa niitten aluset. Seuraavana aamuna pikku hitleri taas tivas multa:

Mitä sä oot tehny ja missä oot ollu koko eilisen päivän, ku ei löydetty sua mistään?

Mä oon lapioinu niitä keinujen alusia pitkin puistoja, ihan niinku sä käskit.

No ethän ole, minä kävin illalla tarkistamassa.

No aivan varmasti olen.

No hyppää sitten autoon ja näytä mulle missä sä oot mukamas lapioinu ja jos valehtelet niin saat potkut, vaikka et ookkaan ku kesähommissa.

Sitten se ajo lähellä olevaan helvetin isoon leikkipuistoon ja sanoi:

Mitä sä oot muka tehny? Ei näytä olevan monttuja täytetty.

Tännekö mun ois pitäny tulla? Mä kiertelin ensin niitä pienempiä puistoja.

Siis mitä pienempiä puistoja? Ei puistotoimella ole mitään pienempiä puistoja tällä suunnalla.

Sen jälkeen me kierreltiin sillä kaupungin autolla niitä lähikortteleita ja mä näytin missä mä olin ollu.

Hä! noitako sä oot ollut kunnostamassa? Noihan on yksityisten taloyhtiöitten pihoja.

No mitä mä oisin voinu siihen sanoa? Sehän oli sen oma vika, kun ei ollu sanonu mulle mihin mun