VALKOINEN VALHE: Viipuri 1917 -1932

36

1

Raittiusväen päähänpinttymä, kieltolaki oli tulossa matkansa päähän. Heti sisällissodan päättymisen jälkeen oli valkoinen puoli ensi töikseen laatinut kieltolain estääkseen juoppouden paheen leviämisen syövän tavoin vasta perustetun itsenäisen valtion ruumiiseen. Tarkoitus oli ollut toki hyvä, poistaa alkoholin käytön haitat yhteiskunnasta, mutta valitut keinot eivät tepsineetkään. Aluksi tietysti oli saatu hyviä kokemuksia, kun alkoholin saaminen luvallisesti oli tyssääntynyt ankariin normeihin, mutta tuota pikaa oli viinan salapoltto ja ulkomailta salakuljetettu väkijuoma saavuttanut kansakunnan jakamattoman hyväksynnän. Ja niinhän se oli, että laki, joka ei ollut yleisen mielipiteen mukainen, tuota pikaa osoittautui epäonnistuneeksi. Se johti ylenmääräiseen lakimääräysten rikkomiseen. Viranomaiset rupesivat katsomaan rikkomuksia läpi sormien ja viinan salakauppa sai yleisen hyväksymisen.

Maan hallitus piti kuitenkin jääräpäisesti kiinni laista siitä huolimatta, että viinan kulutuksen lisätuotteena väkivaltarikollisuus paisui ennätyslukemiin. Miestapot olivat yleisiä etenkin suuremmissa kaupungeissa. Niin tapahtui myöskin Viipurissa. Työväen kansoittamissa kaupunginosissa, kuten Kolikkoinmäellä tappelut ja muut veriteot kuuluivat kuvaan. Niistä alkuun kirjoiteltiin lehtien etusivuilla isoin kirjaimin mutta lopulta ne arkipäiväistyivät eivätkä enää ylittäneet uutiskynnystä.

Viipurin rikospoliisin ne kyllä pitivät liikekannalla. Tosin tutkinnat hyvin usein päättyivät tuloksettomina ja jutut siirrettiin selvittämättömien rikosten rekisteriin. Rikospoliisin uusi nuori päällikkö Paavo Männistö oli ensi töikseen saanut tehtäväkseen maineikkaan liikemiehen murhan selvittämisen. Oliko kysymyksessä murha vai tappo tai jotain muuta ei ollut itsestään selvä. Se selviäisi vasta mutkikkaan rikosvyyhden perkaamisen jälkeen. Joka tapauksessa liikemies oli löydetty Tervaniemen puistosta pahoinpideltynä ja kuollut saamiinsa vammoihin.

Lääninsairaalassa, missä tavanmukaisesti lääninlääkäri suoritti obduktion sen selvittämiseksi, miten rikoksen uhri oli menettänyt henkensä, ylikomisario Männistö kuunteli korva tarkkana, miten tohtori Ekström tiukan asiallisesti teki selkoa oletetusta kuolinhetkestä ja muusta käyttäen latinalaisperäisiä ilmauksia vammoista ja niiden yhteydestä rikoksen tekotapaan. Epäselväksi ei jäänyt, että kyseessä oli jotain muuta kuin tapaturmainen kuolema. Jäljistä päätellen vainaja oli saanut reilusti turpiinsa. Astaloa ei ollut ilmeisesti käytetty, mistä saattoi päätellä, että vammat oli aiheutettu nyrkin iskuin. Tekijästä ei ollut tietoa eikä se asia kuulunutkaan lääkärin tehtäviin.

Oikeuslääkäri oli laatinut tutkittavasta alustavan ruumiinavauspöytäkirjan, johon oli merkitty kaikki relevantiksi katsottu tieto.

– Osaatteko arvioida vainajan kuolinhetken? kysyi Männistö.

– Sitä on aivan mahdotonta sanoa aivan eksaktisti, siis tarkalleen, mutta olen pöytäkirjaan merkinnyt oletetun kuolinajan parin kolmen tunnin tarkkuudella.

Lääkäri osoitti kohtaa lomakkeessa. Kuolinhetkeksi oli merkitty iltapäivä.

Männistö tunnisti vainajan, vaikka rujoiksi runnelluista kasvoista tunnistaminen olikin vaikeaa. Liikemies oli tunnettu henkilö kaupungissa ja joissakin piireissä sangen arvostettu. Hän oli nuoresta iästään huolimatta ehtinyt luoda itselleen mittavan omaisuuden kuljetusalalla ja päässyt johtavan kauppiaspiirin suosioon. Kieltämättä rynniminen porvariston eturintamaan vaati kekseliäisyyttä ja tietynlaista nokkeluutta eikä oveluudestakaan ollut haittaa. Ja tämä teki asian tutkinnasta vaikeasti ratkaistavan.

Männistöllä oli tutkinnan alkuhetkestä saakka kuvitelma, miten kaikki tapahtui, mutta se ei riittänyt. Tarvittiin todellista näyttöä. Juttu oli jo liukumassa ratkaisemattomien rikosten pohjattomaan kaivoon, kun aivan odottamaton tapahtuma ja vihje antoivat tutkimukselle uuden suunnan. Mutta se tapahtui vasta kuukausien päästä tapahtumasta.

Komisario Männistö poistui lääninsairaalasta kiiteltyään oikeuslääkäriä seikkaperäisestä esityksestä, jota maallikonkin oli helppo ymmärtää. Ulko-ovella hän seisahtui ja näytti miettivän asian saamaa käännettä ja päätti jatkaa matkaansa jalkaisin Kolikkoinmäelle tavatakseen lapsuuden ystävänsä Veikko Jurvasen.

2

Tuona syyskuisena aamuna hovioikeuden tuomari Sarakivi oli herännyt jo varhain. Syynä varhaiseen herätykseen oli kiireinen päivän työjärjestys, asioiden esittelyvuoro Hovioikeuden istunnossa, joka osui hänen kohdalleen keskimäärin kerran kuukaudessa. Eikä siinä ollut kaikki. Heinjoen metsäiseltä suoalueelta oli löydetty suutari Mätön eloton ruumis. Epäily lapualaisten murhatyöstä oli tullut päivänvaloon. Tuomari Sarakivi oli määrätty Muolaan kihlakunnan tuomarin sijaisena pitämään syyskäräjät. Syytettynä suutari Mätön murhasta oli lapualaisten kurinpitoretkikunnan johtaja, itsensä Vihtori Kosolan poika. Se tuotti ylimääräistä harmia jo yksinomaan sen vuoksi, että hovioikeuden jäsenten sympatiat olivat perinteisesti olleet lapualaisten puolella. Ja nyt oli valtakunnallisen lakonmurtajakaartin johtaja Martti Pihkala henkilökohtaisesti saapunut Viipuriin neuvotellakseen syytteestä luopumisesta. Suutari Mättö oli ollut noita kylähulluja, joiden puheista ei paljon piitattu. Mies oli saarnannut neuvostomaan ihanuudesta ja kiihottanut alhaista rahvasta kapinointiin valtaapitäviä vastaan. Tosikkomaiset pohjalaiset olivat ottaneet kuitenkin tosissaan hourupään puheet. Kosolan talon salissa oli sitten päätetty antaa ukolle sakinhivutusta ja Pentti Kosola etunenässä lähetetty asialle. Suutarin pelottelu oli kuitenkin johtanut toheloinnin seurauksena siihen, että ase oli vahingossa lauennut. Syynä siihen oli mainittu suutarin vikurointi. Näin oli kuulustelupöytäkirjaan merkitty.

Ei hovioikeuden tuomari ollut paha mies. Hän oli vain tavan ja säätynsä mukaan kuulunut veljessodan valkoiseen leiriin, osallistunut Viipurin valtauksen jälkeen kenttäoikeuden tuomarina kapinallisten tuomitsemiseen muiden tuomarien tavoin ja saanut sieluunsa vamman. Lakimiehen tutkinnon suorittaneelle oli itsestään selvää, etteivät sellaiset pikatuomioistuimet olleet lainmukaisia puhumattakaan niistä laittomista mestauksista, jotka olivat tapahtuneet hyökkäysvaiheen puhdistuksissa. Omatuntoa oli sodan jälkeen lepytetty sankarillisen vapaussodan myytillä. Olihan valkoinen kenraali itse lausunut nuo ylevät sanat voitokkaan taistelun jälkeisinä päivinä, jotka oli merkitty virallisena totuutena kansakunnan aikakirjoihin. Se ei ollut koko totuus hovioikeuden tuomarille, jolla oli henkilökohtainen kokemus tapahtumista.

Taloudenhoitaja oli asettanut varhaisen kattauksen tuomaria varten aamuseitsemältä. Lapset olivat vielä nukkumassa ja heidän herätykseen oli vielä aikaa toista tuntia, jolloin Miina laittaisi uuden kattauksen heitä varten ja huolehtisi kouluun menosta. Oikeastaan Miina oli palkattu kotiapulaiseksi mutta äidin jouduttua keuhkotaudin vuoksi parantolaan, oli Miina ottanut hoitaakseen kaikki kotitalouden tehtävät tuomarin taloudessa.

Tuomari Sarakivi hörppäsi kiireisesti kahvinsa, ahtoi suuhunsa tuoreet runsaalla voilla ja marmeladilla voidellut sämpylät, pyyhki suunsa valkoiseen puuvillapyyhkeeseen ja syventyi sitten päivän lehteen.

Ja siinä se sitten oli otsakkeena porvarislehden etusivulla kissan korkuisin kirjaimin. Sensaatio, mikä villitsi koko kaupungin eri syistä. Valle Resko kohtaisi narukehässä amerikkalaisen mustan neekerin. Eikä amerikkalainen ollut kuka vaan. Joe Windy Miller oli nimeä saanut nyrkkeilijä, jonka haaveet ammattilaisurasta olivat kärsineet haaksirikon iloisen kaksikymmentäluvun loppuessa suuren Wall Streetin pörssiromahduksen myötä. Joen manageri oli nähnyt parhaaksi jättää toistaiseksi haaveet rahakehistä ja odotellessa parempia aikoja päättänyt kierrättää lupaavaa nuorukaista amatöörikehissä pitkin Eurooppaa tähtäimenä iskeä kultaa Los Angelesin tulevissa olympiakisoissa ja sen jälkeen katsoa sopiva hetki suojattinsa paidan poistamiseksi ammattilaiskehissä.

Joe Windy Miller oli osoittautunut voittamattomaksi omassa sarjassaan. Vastustajat olivat kellistyneet ilman täyttä aikaa kiertueen aikana Pariisista Tukholmaan. Mukana seurannut urheilutoimittaja Cleveland Harris oli lehteensä Boxing Time kirjoitellut mahtavia tarinoita Millerin ylivoimaisuudesta vanhalla mantereella. Ja jostain kohtalon oikusta oli Miller tai paremminkin hänen valmentajansa heltynyt Vallen ruikutukseen tulla antamaan näytteen taidoistaan Viipurin Nyrkkeilijöiden nyrkkeilytapahtumaan.

Valfrid Resch oli antanut näytteen taidoistaan jo vuoden 1928 Amsterdamin olympiakisoissa ja pari vuotta myöhemmin Euroopan mestaruuskilpailussa Budapestissa. Mutta valitettavasti huonoin tuloksin. Syynä oli ollut huono arpaonni. Jo ensimmäisessä ottelussa vastustajaksi ilmaantui tuleva Euroopan mestari ja Vallen kilpailumatka päättyi siihen. Oikeaa tilannekuvaa Vallen taidoista ei ollut päässyt syntymään. Tarvittiin kipeästi ulkomaisia kontakteja vakuuttamaan Nyrkkeilyliiton johtoa miehen kyvyistä kansainvälisillä areenoilla. Lama-aika oli syventänyt liiton kassaa niin, ettei näyttänyt olevan varaa lähettää Losin olympialaisiin kuin yksi nyrkkeilijä tai korkeintaan kaksi ja sekin oli osittain ulkopuolisen tuen varassa. Mutkia matkaan oli aiheutunut Viipurin Voimailijoiden halu suosia painia nyrkkeilyn kustannuksella. Suivaantuneena vallitsevasta olotilasta oli Valle perustanut uuden seuran Viipurin Nyrkkeilijät ja saanut houkuteltua parhaat boksarit siirtymään uuden seuran riveihin työläisurheilijoita lukuun ottamatta, jotka harjoittivat pugilistin taitojaan Talikkalan Tovereissa. Ja totuuden nimessä on sanottava, että toverit olivat ehkä taitavampia, joskin tuota taitoeroa ei päästy käytännössä toteamaan. Työläisurheilijoita ja heidän seurojaan ei päästetty mukaan yhteisiin mittelöihin. Eriseuraisuus johti siihen, että työväen mestaruudesta iskettiin erillään. Kansainvälisiin edustustehtäviin ei kuitenkaan ollut mitään asiaa. Monopolin niihin oli vallannut porvaripuolen seurat.

Mutta asiaan. Nyrkkeilyilta oli jo aikoja sitten loppuunmyyty. Viipurilaiset, jotka olivat mielestään jo halunneet unohtaa toistakymmentä vuotta vanhat ikävät asiat, olivat hullaantuneet kevytmielisiin harrastuksiin ja huveihin. Teatterin ja musiikin ohella ruumiin kulttuuri oli vallannut viipurilaisten sydämet unohtamatta viihteen nautintoja ruoan ja juoman merkeissä lukuisissa korkealaatuisissa ravintoloissa, kuten Espilässä tarjotun kovan teen seurassa, mikä taas johtui typeränä pidetyn kieltolain rajoituksista. Ja niinhän se on, että lakia, jota ei koettu järkeväksi, katsottiin usein harmaiden silmälasien läpi ja rikottiinkin häpeilemättömästi. Laki loi myös uuden trokarien luokan, jotka rikastuivat laittoman viinan avulla. Ei niin, etteikö gulassikapitalismia olisi harjoitettu aikaisemminkin. Monet nykyiset herrat olivat omaisuutensa luoneet suursodan aikana hämäräperäisinä pidettyjen liiketoimiensa kautta.

Nyrkkeilyiltaa oli mainostettu Valle Reskon suurena kohtaamisena maailman luokan vastustajan kanssa. Lieneekö kiinnostus itse otteluun ollut syynä sen saamaan kiinnostukseen vai mustan miehen näkeminen kehässä. Joe Windy Miller oli jotakin, mitä ei aiemmin ollut harjoitussalilla nähty, liikkui ketterästi kuin pantteri ja iski salaman nopeasti koukkujaan sparraajansa ylävartaloon. Oli selvää, ettei Vallen kunto kestäisi kehässä täyttä aikaa. Mutta sitten ottelua edeltävänä päivänä sattui kummallinen välikohtaus. Nyrkkeilyilta oli saamassa nolon päätöksen. Punnitustilaisuudessa oli Valle Resko onnekseen osoittautunut sarjaansa nähden ylipainoiseksi. Joe Windy Miller oli yllättäen valmentajansa kehotuksesta kieltäytynyt ottelemasta. Cleveland Harris oli yrittänyt lepytellä mustaa miestä vetoamalla siihen, että kysymyksessähän oli vain jonkinlainen näytösottelu. Mutta mikään ei kääntänyt Joen päätä. Oli hankittava painomitat täyttävä vastustaja. Simon Klimscheffskij kävi kuumana. Vaarana oli, että katsojat vaatisivat maksamiaan lipun hintoja takaisin ja sehän tietäisi seuralle vararikkoa.

– Voihan hitto Valfrid, etkö voisi saada pudotetuksi painoa huomiseen mennessä? Tehdään uusi punnitus juuri ennen ottelua, huusi Simon naama punaisena.

– Amerikkalainen ei suostu siihen. Heillä on siellä Valloissa omat sääntönsä ja niistä ei tingitä.

Liekö Vallea ryhtynyt pelottamaan vastustajansa ylivoimaisuus ja näköpiirissä häämöttävä tyrmäyshäviö saanut hänet katumapäälle. Ja oliko Valle tahallaan lihottanut itsensä välttääkseen kohtaamisen Joen kanssa. Kukapa sen tietäisi?

– No mitä helvettiä me nyt teemme. Mistä saamme uuden miehen korvaamaan sinut? Ja saatana sentään olympiakomitean puheenjohtajakin on kutsuvieraana ja muitakin silmäätekeviä, intti Klimscheffskij.

– Ei meillä taida olla riittävän hyvää miestä reservissä, puuttui keskusteluun valmennuksesta vastaava komisario Pärssinen.

– No perkele, missä se Schischin luuraa?

– Mikä helvetin Schischin? kysyi Pärssinen.

– Sten Suvio. Poika on muuttanut nimensä suomalaiseksi niin kuin monet muutkin tietystä syystä, korjasi Valle.

– Sama juttu, liikaa painoa. Stepa ei ole käytettävissä tähän hätään.

Valle Resko katsoi tutkivasti kumppaneitaan. Voisiko tehdä ehdotuksen, mikä pelastaisi illan?

– Miten olisi Tarkkanen. Hän on sparrannut minua kohta vuoden ajan. Osaa hyvin puolustautua. Onhan se tietysti teurastusta, mutta hätä ei lue lakia.

Simon Klimscheffskij hieroi leukaansa ja näytti miettivän tehtyä ehdotusta. Asettaako täysin tuntematon poikanen maailmankuulun tyrmääjän maalitauluksi?

– Mitähän mieltä tämä Tarkkanen itse on? Mehän korvaamme tietysti hänen kärsimyksensä runsaskätisesti.

– On vain yksi ongelma. Tarkkanen ei kuulu Nyrkkeilyliittoon. Hänellä ei ole ottelulisenssiä.

– Se ei ole mikään este. Me hoidamme hänet seuran jäseneksi. Pärssinen hankkii virkatodistuksen ja asia on sillä selvä, hykerteli Klimscheffskij ja vakavoitui sitten.

– Missä tämä Tarkkanen on sitten opetellut nyrkkeilemään.

– Luulen, että hän on saanut oppinsa Talikkalan Tovereissa. En minäkään häntä tarkemmin tunne, tuumasi Valle.

– Perhana sentään. Ei kai tämä Tarkkanen vain ole punikki.

Tuomari Sarakivi laski lehden kädestään pöydän kulmalle. Hänen mietteensä pyrkivät palaamaan aikaan ennen Viipurin valloitusta, jolloin vääryyttä, mikä alinomaa muistutti häntä veljessodasta, ei ollut vielä tapahtunut. Vain viikkoa ennen Viipurin valloitusta oli salassa lymyillyt Viipurin suojeluskunta pitänyt kokouksen Rantakarin johdolla. Oli haluttu laatia lista punikeista, joiden päätä tultaisiin vaatimaan vadille kaupungin vapauttamisen jälkeen. Nimiä listaan heiteltiin umpimähkään, todellisia tai kuviteltuja vihollisia ja ilmassa leijui koston henki. Nyt olisi aika maksaa vanhat velat korkojen kanssa. Proskriptiolista paisui mittavaksi. Kauhukseen Sarakivi havaitsi kaukaisen sukulaisensa ja hyvän ystävänsä Juho Talikan joutuneen teloitettaviksi määrättyjen joukkoon

– Mitä tämä tarkoittaa? Eihän Talikka ole osallistunut mihinkään laittomuuksiin punakapinan aikana.

– Mistä sen varmasti tietää? Talikka osallistui järjestyskaartin toimintaan heti keisarin kaaduttua, tiesi joku kertoa.

– Sehän oli laillista meininkiä. Jonkunhan piti valvoa järjestystä niin sekasortoisessa tilanteessa. Minäkin osallistuin järjestyksen valvontaan suojeluskunnan riveissä. Sitä paitsi eihän rakennusmestari tietääkseni ole punikki, vakuutteli Sarakivi.

Seurasi jäätävä hiljaisuus.

Rantakari loi pitkään viipyvän katseen yli pöydän ympärillä istuvien kasvoihin varmistuakseen, että merkintä listaan saavutti enemmistön kannatuksen.

– Juho Talikka kuului muurarien ammattiliittoon.

– Sekö riittää todistamaan hänen kuuluvan punaisten joukkoon?

– No ei meidän kannata käydä suukopua yksittäisten pahantekijöiden osalta. Joka tapauksessa Talikka veljeili venäläisten kanssa ja se riittää. Lyömme lukkoon listan. Poika voi toimittaa viestin läpi rintamalinjan kaakosta hyökkäävän Jernströmin yksikön tietoon.

Sarakivi oli neuvoton. Enemmistö päätti asiat suojeluskunnan kokouksessa. Olisiko jotakin vielä tehtävissä? Voisiko varoittaa tulevasta leskimiestä, jonka vaimo oli kuollut muutama kuukausi ennen punakapinan alkua lentävään keuhkotautiin, kuten rahvaan keskuudessa oli tapana puhua epidemiasta, joka tappoi ihmisiä ikään ja sukupuoleen katsomatta. Varoitukselle ei enää tullut tilaisuutta asioiden saaman uuden ja nopean käänteen vuoksi. Suojeluskunta oli ryhtynyt uhkarohkeaan yritykseen vallatakseen Patterinmäen punaisilta ja saanut nokkiinsa. Punaiset olivat antaneet armon käydä oikeudesta ja pidättäneet hyökkääjät Viipurin linnaan. Heidän joukossaan oli Sarakivi.

3

Kirkonmäellä oli pystytetty korkea graniittinen kivipatsas Suomen vapauden puolesta kaatuneiden muistoksi. Koululuokat oli marssitettu katsomaan juhlallista patsaan paljastusta. Pidettiin yleviä puheita ja kirkkoherra rukoili kaikkien kaatuneiden sielujen puolesta, minkä jälkeen kutsuvieraat poistuivat pappilaan juhlistamaan yhdessäoloa kahvittelun merkeissä. Johtajaopettaja siirtyi kutsuvieraitten joukkoon jättäen koululapset alakoulun opettajan Impi Mannisen komentoon kuljetettavaksi paririvissä takaisin kouluun.

Impi Manninen oli rehevä punaposkinen nuori neitokainen, joka oli saanut oppinsa Sortavalan seminaarissa. Saatuaan uskonnollisen herätyksen oli hän omistanut elämänsä ristinopin seuraamiseen. Impi oli ahkera ja tunnollinen opettaja. Sunnuntaisin hän piti pyhäkoulua ja koulutuntien päätteeksi lapsille satutunteja kertoen tarinoita kumpujen yöstä, sankaritarinoita suomalaisten vuosisataisesta urheudesta. Pahat kielet kertoivat, ettei Impi suinkaan ollut impi vaan oli menettänyt rakastettunsa raakalaismaisessa taistelussa vapauden puolesta. Oli miten oli. Mutta lapset olivat kiintyneet häneen toisin kuin johtajaopettajaan, jota kaikki pelkäsivät. Eikä syyttä. Ei mennyt yhtään oppituntia, etteikö hän olisi uhkaillut panna jonkun kauhukakaran kasvatuslaitokseen. Sen oli saanut Ollikin kokea näiden kolmen vuoden aikana, jotka oli vietetty Mari-tädin silmälläpidon alla isän