Discover millions of ebooks, audiobooks, and so much more with a free trial

Only $11.99/month after trial. Cancel anytime.

Galtbystä länteen
Galtbystä länteen
Galtbystä länteen
Ebook355 pages4 hours

Galtbystä länteen

Rating: 0 out of 5 stars

()

Read preview

About this ebook

Vuonna 1947 Fetknoppenin saari Korppoon länsipuolella elää sodan jälkeistä todellisuutta. Seuraintalolla järjestetään taas tansseja ja kahdeksantoistavuotias Karen tunkee sanomalehteä äitinsä vanhoihin kenkiin, kun uusia ei saa kiristämälläkään. Kengät hölskyvät, mutta hän ei välitä. Uusi elämä on alkamassa. Veli Sebastiakin on taas palannut kotiin. Mutta tanssien jälkeisenä aamuna rantaan ajautuu nuoren tytön ruumis. Koko saari tietää syyllisen, se on Sebastian. Ennen oikeudenkäyntiä veli menehtyy, hänet löydetään sellistään hirttäytyneenä sukkiinsa.

Kuusikymmentäviisi vuotta myöhemmin Karen pakkaa tavaransa autoon, vuoden 1956 Plymouth Furyyn ja päättää lähteä poikansa talosta. Kesken pakomatkan Karen osuu keskelle huoltoasemaryöstöä ja poimii mukaansa toisen ryöstäjistä, 17-vuotiaan Azarin, iranilaistytön, joka on paksusti raskaana. Naisten välille syntyy ohut liitto, välttämätön, sillä kumpikaan ei pärjää ilman toista. Ja Karenilla on vain vähän aikaa. Hänen on todistettava ettei Sebastian ollut murhaaja.

Romaani on tarina sivullisuudesta, sisaruudesta ja elämästä ulkosaaristossa sodan jälkeen.
LanguageSuomi
Release dateNov 17, 2014
ISBN9789518515893
Galtbystä länteen

Related to Galtbystä länteen

Related ebooks

Reviews for Galtbystä länteen

Rating: 0 out of 5 stars
0 ratings

0 ratings0 reviews

What did you think?

Tap to rate

Review must be at least 10 words

    Book preview

    Galtbystä länteen - Leena Parkkinen

    Tämä on Kustannusosakeyhtiö Teoksen ensimmäistä kertaa vuonna 2013 painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

    Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

    Tekijä kiittää Alfred Kordelinin yleistä edistys- ja sivistysrahastoa, Jenny ja Antti Wihurin rahastoa, Kirjastoapurahalautakuntaa, Varsinais-Suomen taidetoimikuntaa, Varsinais-Suomen Kulttuurirahastoa ja lisäksi Koneen säätiötä residenssiajasta Saaren kartanossa.

    © Leena Parkkinen, 2013

    ISBN 978-951-851-589-3

    K:lle, ystävälle, joka opetti minut rakastamaan saarta.

    MOOTTORITIE

    Karen oli ajanut koko yön. Hän vilkaisi itseään peruutuspeilistä ja ajatteli: Minä olen karkaamassa. Harmaat silmät tuijottivat takaisin. Niiden ympärillä oli tiheä ryppyverkosto, seittiä, jota ikä oli kerinyt vähitellen kaikkialle hänen vartaloonsa. Hetken hänen teki mieli kiljua ääneen, mutta sen sijaan hän tunnusteli oliko huivi kunnolla kiinni. Olisi inhottavaa saada kaulaan vetoa. Auto ei tosiaankaan ollut entisensä, ikkunat falskasivat. Karen etsi katseellaan huoltoasemaa. Itsepalveluasemaa, niissä oli yleensä huonot kamerat. Siltä varalta, että Erik oli hälyttänyt poliisit. Tavallisella asemalla hänen autonsa herättäisi liikaa huomiota. Plymouth Fury muistettaisiin kaikkialla minne se pysähtyi. Se oli kuin kaunis nainen, mutta luotettavampi, Karen lisäsi mielessään. Vaikka ei olisi koskaan sanonut sellaista ääneen. Miehillä oli muutenkin tarpeeksi aseita tässä maailmassa.

    Paljaat, talven riipimät puut halkoivat ilmaa, taivas enteili sadetta. Moottoritie oli autio. Ehkä se oli ollut kevät, joka oli saanut hänet sekoamaan. Ehkä vanhuksille kävi niin kun ensimmäiset krookukset tunkivat esiin. Mistä hän tiesi? Hän hämmästyi joka aamu nähdessään kätensä, pitkät kapeat sormet, maksaläikkien täplittämissä kämmenselissä, siniset suonet ja hauraat punaiseksi lakatut kynnet. Mielessään hänellä oli vielä tytön kädet, sirot vaaleat kädet, joita pidellessään miehet aina kysyivät, soittiko hän pianoa. Hänellä oli ollut tapana vain hymyillä vastaukseksi. Tosiasiassa hän ei erottanut nuottia virkkuukoukusta, mutta huomio imarteli häntä. Ja koskettaessaan häntä miehet harvoin olivat kiinnostuneita musiikista, tai hänen mielipiteistään musiikista.

    Sebastian oli ollut poikkeus, kaikessa.

    Erik. Miten poika saattoi nykyään muistuttaa valjua isäänsä. Hänessä ei ollut yhtään heitä: Karen ja Sebastian Valteria, ei heidän kaunista äitiään, joka tunnettiin siitä, ettei hän edes marraskuussa vaihtanut vuohennahkahansikkaita lapasiin.

    Erik hätääntyisi, Karen ajatteli. Se poika oli lapsesta asti ollut huolestunut jostakin: kyseli oliko sammakoilla äidit ja kaipaisivatko äidit sammakonkutua, samaa jota Erik oli kerännyt puronvarresta. Niin kuin Erikin oma äiti kaipasi Erikiä. Ehkä Erik kiinnittäisi tienvarsiin julisteita. KADONNUT, niissä lukisi. NAINEN, 83 VUOTTA. AJAA VAALEANSINISTÄ PLYMOUTH FURYA VUODELTA 1956. HAVAINNOISTA PALKKIO.

    Olihan Erikillä varaa maksaa kunnon palkkio, yksi äitihän tällä vain oli. Ei siinä sopinut pihistellä. Minkähän kuvan Erik valitsisi, Karen mietti. Toivottavasti ei ainakaan sitä hirveää, edellistalvelta. Hän katsoi siinä hiukan kameran ohi, päällään kammottava miniän ostama puuvillatrikoinen mummoaamutakki. (Pitää sinut lämpimänä.) Hiukset lainehtivat korvien yli, kulmakarvat oli nypitty ohuiksi, suu kapeni kireään vivahteeseen. Hän näytti vanhalta. Miniällä ei koskaan ollut ollut tyylitajua. Ei tosin Erikilläkään. Siinä tämä tuli isäänsä. Mies oli ollut niin tylsä, ettei Karen ollut jaksanut olla naimisissa kuin kahdeksan vuotta ja senkin vain kauhistuttaakseen anoppiaan. Avioliitot eivät, vaikka ne perustuisivat kaikin tavoin kunnialliseen anoppien pelotteluun, voi kestää ikuisesti, jos mies vaatii joka aamu prässätyt alushousut.

    Bensamittari vilkutti jo punaista kun Karen kaarsi huoltoaseman pihaan. Palveluaseman, miten ihmeessä saattoi olla niin vaikea löytää kylmääasemaa kun kaikki koko ajan vouhkasivat palvelun katoamisesta. Mutta oli otettava riski. Vanha auto imi bensaa kuin lähiöteini. Olisi ollut järkevämpää pihistää Erikin auto, tummansininen Saab herättäisi uteliaisuutta korkeintaan hautausurakoitsijassa.

    Piha oli tyhjä. Tiskin takana nuori mies tuijotti televisiota ja nyppi olemattomia viiksiään. Karen tankkasi ja veti valahtaneen huivin takaisin hiustensa peitoksi astuessaan sisään. Ei hän ollutkaan ainoa asiakas. Tanakkarakenteinen mies pelasi hedelmäpeliä nurkassa. Mustat farkut, haalistunut musta huppari, taas yksi joka oli nähnyt aivan liian monta elokuvaa ja luuli, että maailma ottaisi niskalenkin jos kerrankin pukeutuisi kunnolla prässättyihin housuihin. Karen maksoi käteisellä. Hän ei uskonut luottokortteihin. Ovi kilahti. Karen ei kääntynyt. Näköjään mihin tahansa aikaan liikkui kulkijaa. Hän taittoi vaihtorahat kukkaroon, kun äkkiä hänen selkäänsä tuupattiin.

    Rahat tiskiin ja kädet pöydälle niin että mä näen ne.

    Karen kääntyi ympäri ja huomasi tuijottavansa aseen piippuun. Sen takana seisoi nainen pingviiniä esittävä naamari kasvoillaan. Jalassa mustat talvisaappaat ja päällä aivan liian ohut takki, joka roikkui auki paljastaen kohoavan vatsan. Raskaana ja pitkällä, Karen ajatteli ja yllättyi huomatessaan ettei pelännyt. Tältäkö se tuntuu, Karen huomasi ajattelevansa. Vaara. Siitä kun hän oli aidosti tuntenut pelkoa, oli kauan. Vanhemmiten sitä lakkaa pelkäämästä. Karen oli jo kahdeksantoistavuotiaana oppinut, että kuolema on arvaamaton rakastaja. Ja saattoi ilmaantua paikalle koska tahansa.

    Sinä myös mummeli, pingviininaamarinen nainen sanoi. Kukkaro tänne.

    Teiniviiksinen myyjä korahti. Mustahupparinen mies oli kietaissut kädet hänen kaulansa ympärille.

    Tää yritti painaa turvanappia.

    Nainen pyyhki vapaalla kädellään hikoilevaa kaulaansa. Mustahupparinen kietaisi nippusidettä Teiniviiksen ranteiden ympärille, sysäsi tämän lattialle ja tunki kouransa kassaan.

    Kyllä sulla kesti. Multa meinasi loppua hedelmäpelikolikot. Mies pläräsi seteleitä. Vain parisataa.

    Autosta hajosi kytkin.

    Johtuu sun ajotavasta. Mies nappasi kukkaron Karenin kädestä ja tunki sinne paksut sormensa. Karen tunsi kuinka hänen niskansa jännittyi.

    Oho, kolme, neljä, viisi... Mummolle on tipahtanut eläke.

    Pingviininaamari vilkaisi Karenia. Karen tuijotti takaisin. Pingviininaisen kädet näyttivät nuorilta. Lyhyisiin tylppäpäisiin kynsiin oli vedetty kahdenväristä kynsilakkaa, mustaa ja pinkkiä, mustaa joka toiseen sormeen aivan kuin pianonkoskettimissa. Käsien iho oli tummaa.

    Hän ei ole täältä, Karen ajatteli. Ja hän pelkää. Hän on muukalainen, vieras, varuillaan kuin ojasta löytynyt kissanpentu. Valmis miellyttämään jokaista ja toisaalta täysin arvaamaton. Minä olin joskus samanlainen. Silloin kun olin juuri muuttanut pois saaresta.

    Se auto on romu. Mä olen ajanut kaksitoistavuotiaasta.

    No, hommataan neidille uusi. Miten olisi tuo vaaleansininen pihassa. Tankkikin täynnä.

    Ei, Karenin mielessä huusi. Minä en suostu. Minä en suostu seisomaan loppuyötä tällä bensa-asemalla, odottamaan poliisia, vastailemaan kysymyksiin. Minä en suostu lempeään vastaanottoon ja pehmeisiin lauseisiin. Ettei mummo järkyttyisi. Ei, ette te pysty minua järkyttämään, ymmärrättekö. Minulla on vatsassa tuntematon möykky, joka on saanut lääkärit ymmälleen, minulla on miniä, joka hoidattaa säärikarvansa laserilla ja minun kykyni myötätuntoon meni kun veljeni hautautui ruumiiden alle jatkosodassa, paras ystäväni löytyi kaula ruhjeilla Naavalahdesta ja kaikki jotka tunsin alkoivat puhua minulle kuiskaten.

    Ei minulla ollut enää kykyä haavoittumiseen kun yllätin ensimmäisen mieheni arviointilomakkeiden päältä pelkissä sukissa. Ja niissäkin toisessa oli reikä, mutta se ei tuntunut häiritsevän sitä lihavaa juoksutyttöä. Ja ennen kaikkea, minulla ei ole aikaa tähän.

    Karen astui askeleen eteenpäin. Nainen astui häntä vastaan ja törkkäsi pistoolin hänen vatsaansa.

    Minne matka?

    Minun autoni, Karen puuskahti ja potkaisi naista käteen. Tämä romahti selälleen. Mies rynni kohti Karenia tavoitellen asetta.

    Täh, täähän on vesipyssy? hän sanoi ja tuijotti epäuskoisena naista.

    Mä en pidä kovista äänistä, tyttö huohotti lattialla pidellen vatsaansa. Kuule, mä luulen, että se tulee...

    Poliisit? Ei ne tiedä. Ei toi ehtinyt.

    Tomppa, auta. Vauva, tyttö kirkui.

    Assu. Mies kumartui tytön ylle. Karen näki miten Teiniviiksi hivuttautui kohti tiskiä. Karen nappasi hyllystä lasinpesunestekanisterin, sulki silmänsä ja kumautti. Mustahupparinen putosi polvilleen ja Karen potkaisi häntä selkään. Hän hamuili takintaskuaan ja melkein huokaisi tavoittaessaan etsimänsä.

    Sinä, hän sanoi tytölle, lakkaa kiljumasta. Sehän on sinun ensimmäisesi? Tyttö nyökkäsi. Ei se sitten tule vielä pitkään aikaan. Karen nosti helmikahvaisen revolverin esiin taskustaan. Tällä sen sijaan on kiire. Se ei ole mikään lelu.

    Mustahupparinen korahti ja yritti nousta päätään pidellen.

    Liikkumatta, Karen sanoi. Ja äitisi ei todellakaan pitäisi jos kuulisi sinun käyttävän tuollaista kieltä naisten läsnä ollessa. Tyttö saa sitoa sinut.

    Nainen pyyhkäisi pingviininaamarin kasvoiltaan ja Karen hätkähti. Niin nuori, vasta lapsi: suuret ruskeat hätääntyneet silmät, sydämenmalliset kasvot, kalpeiksi valahtaneet huulet. Hän nyöritti nippusiteellä Mustahupparisen kädet ja jalat tämän kiroillessa.

    Rahat, Karen sanoi ja tyttö tuijotti häntä. Ota rahat ja palauta ne kassaan. Tyttö totteli.

    Poliisi on tulossa, myyjäpoika huusi. Karen ei katsonut hänen suuntaansa. Häntä kylmäsi. Hänen pitäisi hankkiutua pian pois tai kaikki hänen suunnitelmansa lentäisivät tuuliin. Pingviinityttö otti kiinni vatsastaan ja ulvahti.

    Hengitä, Karen sanoi. Sinut täytyy viedä sairaalaan. Hän työnsi tyttöä selästä ulko-ovea kohti, nappasi matkalla kukkaronsa maasta ja tunki sen taskuunsa.

    Hyppää autoon, hän sanoi ja tyttö totteli.

    Poliisin pilli ulvoi jossain kaukana ja Karen käynnisti auton. Yö tuoksui bensiinille.

    1947 KESÄKUU

    FETKNOPPENIN SAARI

    KORPPOOSTA LÄNTEEN

    Kun lähestyy Fetknoppenia laivalla, näkee ensimmäisenä rantakalliot, pyöreät kuin lapsen selkä. Ne valuvat mereen, joka hakkaa niitä vasten valkopitsisinä aaltoina. Kallioiden halkeamissa kukkii täplinä keltamaksaruoho, siitä saari on saanut nimensä. Alkukesän valossa se näyttää paksusti tupsutetuilta siveltimenvedoilta. Fetknoppenin kalliot vivahtavat punaiseen ja samaa verenpunaa hehkuu kaikkialla ojissa. Jos kaivaa kaivon, on varmaa, että siitä nostettu vesi maistuu kuin olisi juuri purrut haavan suuhunsa. Sillä Fetknoppen on kaivossaari, siellä louhitaan rautaa. Rautakaivoksilla työskentelee kuutisenkymmentä miestä, osa tulee laivalla lähisaarista työskentelemään kaivoksissa. Sotavuosina niissä teki töitä naisiakin pukeutuneena samanlaisiin haalareihin, mutta nyt miehet ovat jo palanneet rintamalta.

    On kesäkuu ja harmaiden rantavajojen välissä ui piisami jättäen jälkeensä kuin rasvalla piirretyn vanan.

    Karen istuu laiturilla ja polttaa isältä pihistettyä savuketta. Kokonainen savuke vain hänelle, isä on saanut mustanpörssin savukkeita pirtureseptiä vastaan, mutta siitä ei kannata mainita. Ei vaikka Ruotsista laivatulla pirtulla ne tämänkin saaren kivitalot on rakennettu. Hänen vieressään lepäävät äidin vanhat kengät, jotka hän on tuonut tuulettumaan. Hän on löytänyt ne ullakolta, minne ne muutama vuosi sitten pakattiin sanomalehtiin käärittyinä. Kengät haisevat naftaliinilta ja nahka on halkeillut kuivuudesta, mutta Karen aikoo hieroa niihin rasvaa ja tunkea kärkiin sanomalehtipaperia, sillä kengät ovat hiukan liian isot ja lonksuvat. Ne ovat tanssikengät. Uutta paria ei saa ellei nai trokaria tai Ruotsin prinssiä, ja jälkimmäinen sattui putoamaan edellisenä talvena lentokoneineen Kööpenhaminan kentälle. Nyt Karen ei mieti kuollutta prinssiä ja tämän orpolasta, pikkuruista pulleroista prinssivauvaa, josta lehdet julkaisivat kuvia onnettomuuden jälkeen. Ei vaikka Karen silloin itki valtoimenaan liikutuksesta kuin ei olisi pahempaa surua kestänyt, ja liimasi kuvan kuolleesta prinssistä lentäjänunivormussa seinälleen. Miten komea hän oli. Miten kuollut.

    Tänään on seuraintalolla tanssit, niitä ei ole ollut sodan jälkeen monia ja Karenin varpaissa kutkuttaa. Hän nipsaisee tumpin mereen ja katselee miten lokki syöksyy sen perään, ei tavoita sitä ja kaartaa laiturin yli takaisin tarkkailemaan tyttöä kauempaa. Karen tuntee tutut askeleet takaansa. Hän hymyilee vaikka ei käänny. Vatsanpohjassa läikähtää.

    Isä on lukinnut työhuoneensa oven, Sebastian sanoo. Varoitin Aunea, että piilottaa lopun lääkepirtun, mutta se yksi pullo sillä on. Mutta ei se sillä itseään saa hengiltä.

    Karen nyökkää. Hän ei ole vielä tottunut veljen läsnäoloon. Sodan jälkeen tämä on sairastellut, aloittanut sitten Turussa opinnot ja on yhä kasvoiltaan kalpea siinä missä Karenin nenää läikittävät pisamarivit.

    Tuletko illalla?

    Sebastiania naurattaa. Hän sukii tukkaansa. Se on musta ja kiiltävä ja kihartuu ohimoilta.

    Ai sinne maalaistenhippoihin?

    Karen ei loukkaannu vaikka hän on ommellut viikon leninkiä ullakolta löytyneestä kankaasta. Se on lehmuksenvihreää harsoa ja niin haurasta, että sen voisi yskäistä rikki. Sen sijaan hän ottaa käteensä Sebastianin luonnoslehtiön, jonka tämä on laskenut laiturille. Veli on taitava. Hän on piirtänyt Karenin kauempaa muutamalla vedolla niin, että vaikka näkyvissä on vain pala poskea ja niskan kaari niin tyttö näyttää ehjältä.

    Minä olen nätti, hän sanoo.

    Kaunis pikku Possu, Sebastian sanoo ja pörröttää hänen tukkaansa. Karen jatkaa selailua. Kuva kissasta. Sipuleita. Aune pyykillä puseron hihat käärittyinä, käsivarsilihat heiluen.

    Kuka tämä on? Karen kysyy ja osoittaa kuvaa tuntemattomasta pojasta. Hän muistaa nähneensä ennenkin kuvia samasta Sebastianin tutusta. Terävät kulmat, leukaa niin että sitä voisi käyttää jäänmurtajana. Joku yliopistolta vai? Sebastian vetää lehtiön takaisin ja pistää sen taskuunsa.

    Sinun nenäsi punoittaa. Se palaa, ellet voitele sitä heti sitruunalla. Sitten sinä olet totta vie illalla vaaleanpunainen Possu.

    Karen peittää nenänsä, nappaa kengät mukaan ja juoksee sisälle. Hän ei aio palaa, ei.

    Nöf, nöf! huutaa Sebastian hänen peräänsä.

    Valkoinen talo seisoo niemen nokassa. Se on kaksikerroksinen ja nousee ylös terävänä kuin hammas. Ryssänikkunat katsovat merelle, kuistin puoleinen kivijalka on painunut maahan ja tekee talosta hiukan vinon. Isä on puhunut talon korjaamisesta, mutta he kaikki tietävät ettei niin koskaan tapahdu. Isän aloitekyky on kadonnut sodan aikana, äidin kuoleman jälkeen. Joka päivä isän näköinen mies nyökkää tervehdyksen ja vetäytyy työhuoneeseensa. Vain humalassa hän piristyy, tulee ilkeäksi, ja vain silloin Karenilla on voimia inhota häntä, isää, lapsuuden sankaria, jota Karen palvoi. Miten kauan siitä tuntuu olevan, miten kauan siitä, että elämä valkoisessa talossa niemen kärjessä sujui normaalisti. Kun pienet huoneet eivät tuntuneet autioilta ja hengittäneet Gobin autiomaan avaruutta.

    Helmat liehuvat Karenin säärien ympärillä. Mesiangervo kukkii. Hän tuntee kevyen raapaisun jalassaan, kääntyy ja nostaa häntä seuranneen kissanpojan syliinsä. Se on ainut jäljelle jäänyt tämän kesän poikueesta, pieni harmaa pumpulipallo, linnunkeveä. Karen hengittää sen maidonhajuista turkkia ja kuiskaa sille: Tänä iltana minä aion olla kaunis. Kissanpentu rimpuilee, sitä eivät Karenin asiat kiinnosta ja Karen päästää sen varovasti maahan. Se on Sebastianin kissanpoika. Veli rakastaa kissoja, tämänkin hän pelasti sitä odottavalta vesitynnyriltä. Karenilla on tuhat asiaa tekemättä ennen iltaa, mutta hän ajattelee Sebastiania. Karenilla on ollut sellainen olo, että veli on yrittänyt kertoa jotain hänelle, mutta sulkenut sitten suunsa. Karenin veli on omituinen, niin kaikki sanovat. Mutta niin sanovat eivät tiedä, miten pehmeä ääni Sebastianilla on kun hän puhuu kissanpennulle, miten taitavat ovat veljen kädet kun tämä korjaa verkkoa tai piirtää. Mitä tahansa Sebastian aikoo kertoa, Karen tietää että se ei ole kovin pahaa. Ei voi olla.

    On kesäkuu ja syreenit tuoksuvat. Pyykkinarulla roikkuvat Aunen valkaisemat verhot. Ne tippuvat vettä pihan hiekoitukseen. Lakanapyykkiä, kolme Karenin mekkoa, hänen kaikki mekkonsa, lukuun ottamatta sitä joka hänellä on yllään ja sitä jonka hän aikoo pukea illalla. Kuluneita riepuja, käännettyjä, paikattuja, mutta Karen rakastaa niitä kaikkia. Ei alusvaatteita. Aune ei anna hänen ripustaa alusvaatteitaan ulos sillä kaivoslaisista ei tiedä. Karenilla ei ole aavistustakaan, miksi Aune kuvittelee kaivosmiesten haluavan vanhoja alusvaatteita, mutta tottelee. Aunea on pakko kuunnella. Auneen verrattuna Karen on hupsu nuori tyttö, joka kuvittelee elämästä kaikenlaista. Ja Karen tietää ettei pystyisi pyörittämään taloa ilman Aunea. Tänään on ollut pyykkipäivä. Aune tekee asiat aina niille kuuluvassa järjestyksessä. Ei koskaan liian aikaisin, ei koskaan liian myöhään. Pyykki lauantaisin, tuvankellon veto keskiviikkona, ja maanantaisin keitetään kalasoppa. Karen koskettaa valkoisia lakanoita, haistaa niiden tuoksun, pesupulverin, auringon lämmittämän pinnan. Ennen tanssiaisiin lähtöä hänen pitää muistaa hakea pyykit, ne kuivuvat nopeasti.

    Karen liikkuu olkapää edellä puristaen iltalaukkua kädessään. Sali on ahdas ja lemuaa lämpimältä hieltä. Huoneen laidalla miesjoukon silmät kiiltävät, ovat tulleet povitaskut pullottaen veneellä naapurisaaresta. Evästä on juotu jo matkalla. Yksi miehistä, jonka Karen tietää kaivoslaiseksi, mittailee häntä, sanoo jotain kaverilleen ja molemmat nauravat. Karen kääntyy ja lähtee luovimaan toiseen suuntaan. Äkkiä hän tuntee niskassaan kosketuksen ja kääntyy.

    Etsin sinua, Nils sanoo ja Karen on äkkiä tietoinen miehen kaulasta, joka nousee kovitetusta kauluksesta ja värisee hengityksen tahtiin.

    Äiti käski välttämään miehiä, jotka käyttävät valkoisia kenkiä, Karen sanoo ja Nils laittaa sormensa hänen vyötärölleen. He tanssivat, eivät kovin hyvin. Karen ei osaa vastata Nilsin ontumiseen. Hän tuntee epämääräistä syyllisyyttä siitä, että muistuttaa toista vammasta, seisoessa sitä tuskin huomaa, mutta hän niin haluaa tanssia. Vihreä harsoleninki ei näy jos se ei liiku. Ja Karen on käyttänyt helman poimuttamiseen kokonaisen illan. Kengät hölskyvät hiukan niihin tungetusta sanomalehdestä huolimatta ja Karenin on liikuttava varoen, ettei kompastuisi. Hän toivoo, että Nils sanoisi jotain leningistä, mutta tämä tuijottaa Karenin olan yli lavan reunalle.

    Sinun veljesi puhuu Kerstin kanssa.

    Eikö ole käsittämätöntä. Kersti tiesi minun laittavan tämän vihreän mekon. Minä näytin sitä hänelle monta kertaa, eikä hän kertaakaan sanonut ompelevansa samanlaista. Jos se nainen tulee lähelle niin minä raavin sen naaman.

    Ei teitä voi verrata. Kersti on vain Kersti.

    Jessus, Karen sanoo. Eikö tämä orkesteri voisi soittaa jotain muuta kuin Mantšurian kukkuloilla?

    Haluatko mennä rantaan? Nils kysyy ja Karen hymyilee. He kävelevät hautausmaan läpi. Lapsena Karen rakasti sammaloituneita kiviä, puuristejä, joihin on kiinnitetty metallilaatta ja joissa lukee Älskade Birgitta tai Sjökapten Karl Gustav Eklund, mutta nykyään hän mieluiten kiertää paikan. Männytkin roikkuvat sen yllä äänettömämpinä kuin muualla. Kirkko tuijottaa merelle lähes vihamielisenä. Se on rakennettu suurista harmaista kivistä joskus tuhatkahdeksansataaluvulla. Isä väitti joskus, että ne ovat peräisin paikalla ennen sijainneen fransiskaaniluostarin raunioista.

    Lapsena Sebastian uskotteli Karenille, että kirkon alttarikaapin takana asui vielä yksi fransiskaanimunkki. Mies, joka oli niin vanha ja käppyräinen, että oli unohtanut kuolla pelkkää hajamielisyyttään. Jos Karen menisi liian lähelle alttaria, munkki tarttuisi häneen pitkillä kurttuisilla sormillaan... Karen kertoo muiston Nilsille ja he nauravat yhdessä nuorten ikuista naurua kun he tuntevat olevansa jo ihmiselämän päässä lapsuudesta ja sen hulluista uskomuksista ja peloista.

    Karen riisuu kengät ja tekosilkkisukat ja kantaa niitä käsissään. On naurettavaa pilata hyvät kengät illan kosteudessa. Hän sulkee silmänsä suudellessaan. Rantavajaa vasten kiipeää humala. He vetäytyvät varjoihin, kun kuulevat askelia soratieltä, he eivät halua tulla nähdyksi, he eivät toivo ystävien liittyvän seuraan. Karen tuntee Nilsin hengityksen korvaansa vasten, se etenee pieninä sähköiskuina hänen selkärankaansa pitkin, saa reidet värisemään jännityksestä. Mies tarttuu häntä lanteista ja Karen tuntee tämän selkäänsä vasten, haistaa hien ja mesiangervot. Tämä on leikki, he ovat piilossa ja samalla näkyvissä ja Nils kuljettaa etusormeaan hänen huuliaan pitkin. Sitten kaula-aukosta sisään, pyörittää etusormea liivin rajaa vasten, eikä Karen osaa sanoa tunteeko hän kipua vai jännitystä. Mutta askeleet eivät kulje ohi, ne tietävät mihin hakeutua, saappaat kulkevat kahisten kosteassa ruohossa.

    Karen, huhuilee ääni ja samassa tyttö tempautuu pois Nilsin sylistä.

    Sebastian.

    Näin teidän menevän kirkkomaalle päin, Sebastian katsoo Nilsiä ja nyökkää. Se on eräänlainen anteeksipyyntö. Ei liian nöyrä, koska hän on tytön veli, mutta sellaisen miehen nyökkäys, joka tietää mitä on kävellä yöllä tytön kanssa hautuumaalla. Karen, minun täytyy puhua sinun kanssasi. Heti.

    Isä? Karen aloittaa, mutta Sebastian puistaa päätään. Karen vilkaisee Nilsiä, tämä nyökkää. Kiltti Nils, aina niin ymmärtäväinen Nils. Miten Karen ei ansaitse häntä. Välistä mies käy hänen hermoilleen, mutta juuri nyt hän muistaa miksi pitää tästä niin paljon. Nils ei koko ajan tarvitse häntä, ei vaadi häneltä jatkuvasti jotain. Hän näyttää hyväksyvän sen mitä Karenilla on annettavana, ei valita ettei Karen rakasta tarpeeksi, ei suutu jos tyttö väliin unohtuu omiin ajatuksiinsa ja havahtuu vasta kesken miehen käsittämättömän lauseen tajuamatta yhteyttä.

    Huomenna. Ethän pahastu. Karen tarttuu Sebastiania käsikynkästä, hymyilee anteeksipyytävästi Nilsille, hipaisee poskellaan tämän huulia hyvästiksi ja katoaa Sebastianin kanssa kesäyöhön. Hänen jälkeensä jää vain kevyt santelisaippuan tuoksu. Veljen paita hankaa hänen paljasta käsivarttaan. Tämän ohimolla on hikihelmiä.

    Karen on viettänyt aamun vatkaten vispipuuroa ja vaihtaen kylmiä kääreitä isän otsalle. Papalla on taas maailmantuska, se iskee häneen aina kerran kuukaudessa, kun Saltholm tulee laituriin. Hän tiuskii Karenille.

    Pirtukeisarin poika. Isä tuskin lukutaitoinen. On siinä hienoa sukua. Karen jättää sanomatta, ettei isä näytä sylkevän Pirtukeisarin täyttämään lasiin, mutta sulkee suunsa ja palaa keittiöön.

    Hän kuorii porkkanoita, talven viimeisiä, kellarin makeiksi puremia. Ikkuna on auki ja sinikukalliset verhot väräjävät tuulessa. Mattsonien uuden navetan lemu tunkee sisään. Karen on valittanut isälle hajusta, mutta tämä oli vain vilkaissut johonkin Karenin otsan seutuville ja tokaissut: Se on rahan haju, tyttö. Sillä sinunkin mekkosi maksetaan.

    Karen ei viitsinyt sanoa, ettei hän ole saanut uutta leninkikangasta vuoteen. Se on turhaa. Isä ei kuuntele tarpeeksi, että hänen kanssaan voisi väitellä. Kun Karenin isä on selvä, hän on äreä ja hiljainen. Hermostunut jo pelkästään siitä, että joutuu olemaan tekemisissä arkisten ja rumien asioiden kanssa. Isä ei pidä todellisuudesta, hän ei halua olla tekemisissä perunoiden keittämisen, maitokaupan laskujen ja tulehtuneiden utareiden kanssa, mieluiten hän uppoutuisi kirjoihinsa, kirjoittelisi artikkeleita 4 000 vuotta vanhoista alkuhärän jäännöksistä, jotka on löydetty Pyreneiltä. Mutta todellisuus vaati häntä työntämään kätensä poikimahalvauksesta kärsivän lehmän peräaukkoon ja siksi hän tarvitsee virkistystä, pikku konjakin silloin tällöin.

    Kun isä juo, hänestä tulee hauska. Hän kertoo tarinoita, istuu Karenin tai Sebastianin sängyn laidalla, ja haluaa kertoa siitä minkälaisia he olivat pienenä. Juovuksissa hän on mies, josta kaikki pitävät, ainakin alkuillasta. Luotettava hän ei ole, jutut kasvavat kerrasta toiseen. Isä itse ei myönnä että hänen muistissaan ainakaan olisi vikaa. Mutta kerran kun Karen oli pieni, isä unohti tytön venevajan hyllylle ja lähti itse kalaan. Karen löydettiin sieltä neljä tuntia myöhemmin kun isä oli jo palannut aiemmin parin hauen kanssa ja vetäytynyt päivätirsoille. Vasta silloin tyttöä alettiin etsiä ja älyttiin vilkaista venevajaan. Sieltä Karen löytyi hyllyltä istumasta ja jalkojaan heiluttelemasta ja nälkäisenä kuin apina.

    Sokeria Karen on saanut viimeksi pääsiäisenä. Isä vaihtaa korttiannokset mieluummin tupakkaan. Jos Karen oikein pinnistää, hän pystyy muistamaan rauhanajan karamellit, jotka rasahtivat kielelle, mutta hän ei ole aivan varma onko niiden muisto todellinen vai heijastusta hänen ja hänen ystäviensä käymistä keskustelusta. Sillä kyllä he ovat puhuneet, puhuneet tuntikausia siitä millaista ruoka oli ennen sotaa. Niin kauan, että välistä Karen peitti korvansa ja sanoi ettei enää kestänyt.

    Aune keskeyttää hänen ajatuksensa. Apulainen törmää sisään navettaesiliinassa.

    Kersti on kadonnut, hän sanoo. Löysivät hänen pyöränsä bussipysäkiltä. Se tyttö on vihdoin ottanut hatkat. Karen nousee puolittain istualleen, hän kuivaa kätensä pitkiin housuihinsa. Hän tietää, että hänen kuuluisi korjata Aunen kieltä, huomauttaa esiliinasta joka tuo bakteereja keittiöön, Karenin puhtaaseen lipeällä hangattuun keittiöön, mutta sen sijaan hän kysyy:

    Entä Sebastian?

    Ja samaan aikaan kuin kutsusta veli tömähtää huoneeseen, mereltä haisten. Kalan verta housuissaan.

    "Verkkoon oli uinut viisikiloinen hauki. Oli repinyt verkon pussiksi. Tappeli vimmatusti veneen pohjalla, mutta sain kuin sainkin vedettyä siltä kaulan auki. Ja he molemmat tuijottavat Sebastiania, kunnes veli hämmentyy, pyyhkii otsaansa ja saalistuksen puna laskee hänen poskistaan.

    Kersti on lähtenyt, Karen sanoo ja voitonriemu hakkaa hänen rinnassaan. Hän ei ole nukkunut sängyssään. Veli katsoo häntä, sitten Aunea ja vetää kasvonsa välinpitämättömyyden sumuun. Hän tietää kahden naisen tuijottavan häntä, etsivän hänen kasvoiltaan vastausta kysymyksiin. Ennen kaikkea miksi hän on tässä, Sebastian? Hän joka aina puhuu lähdöstä ja äkkiä Karenin lävitse kulkee pistos. Mikä oikeus Kerstillä oli häipyä. Oliko hänen kotinsa muka kurjempi kuin Sebastianin ja hänen, köyhempi toki.

    Koskaan minä en tee äidin virhettä, Karen on sanonut viimeksi tänään. Hän ei aio rakastua ja jättää kaikkea muuttaakseen pieneen ulkosaariston saareen. Kallioiseen luotoon, jonka yli pyyhkii suolainen merituuli, joka kuivattaa puut pystyyn ja saa kymmenen vuotta sitten kasatut hirret mätänemään. Hän valitsee prinsessaleivokset, ruusuveden ja ravintolaillalliset iloisten herrojen kanssa. Hän ei käytä järkeviä kenkiä ja sido huivia tukkaan niin että kampaus matelee pitkin päätä. Ja kun Karen on tarpeeksi vanha, hän lähtee. Ja Sebastian tulee hänen mukaansa.

    Aivan kuin Kersti olisi pilkannut heidän unelmiaan, heittänyt ne päin naamaa ja sanonut heitä turhan maalailijoiksi, niiksi jotka kerääntyvät oviaukkoihin ihmettelemään kun toiset lähtevät.

    Kahdeksantoistavuotiaana Karen on jo käynyt muualla. Hän on ajanut kahdesti viikonlopuksi Sebastianin luokse Turkuun, istunut satoja tunteja Fetknoppenin satamassa katsoen miten Tukholman-laiva ajoi ohi. Hän on kuunnellut vanhojen salakuljettajien tarinoita Riiasta ja Hampurin tytöistä, Rotterdamin poliisista ja rannoista, joille nopea vene pääsi hyvin piiloon. Hän tietää että Fetknoppenin ulkopuolella on maailma ja se maailma odottaa häntä. Lähtemisen tunne polttaa vatsassa, hän kaipaa, vaikkei tarkkaan tiedä minne. Jo se, että tietää että mantereella on jotain, kutsuu vastustamattomalla tavalla liikkeeseen. Ja liike, Karen ajattelee, on ainoa asia minkä vuoksi elää. Karen riisuu esiliinan, pyyhkii sormet äkeissään siihen.

    Minä lähden käymään Raivolassa, Kerstin kotona. Kyllä ne siellä jotain tietävät.

    Mitä sinä sinne. Kyllä siellä uteliaita lappaa muutenkin, Aune sanoo, muttei estele enempää.

    Eteisen peilin ääressä Karen pyörittää ohimokiharan paikalleen, harkitsee huulipunaa mutta luopuu. Kerstin vanhemmat ovat uskovaisia. Parempi olla mieliksi jos tahtoo tietoja.

    Kerstin kotitalo näkyy valkoiseen taloon. Se on kaksikerroksinen, punainen niin kuin Fetknoppenin

    Enjoying the preview?
    Page 1 of 1