Vaahteralaakson Aurora

archive

AURORA - VAAHTERALAAKSON TYTTÖ

Torontossa vuonna 1903

1

Haukka liiteli puiden latvojen yläpuolella levottomana kuin etsien paikkaa, johon laskeutua. Sen alla levisi vihreä laakso, jonka reunoilla kasvoi jättiläismäisiä sokerivaahteroita. Laakson pohjalla kiemurteli kirkasvetinen joki ja sen rinnalla polku.

Tuuheahäntäisiä mustia oravia juoksenteli apilantuoksuisessa ruohikossa. Niiden esivanhemmat olivat eläneet laaksossa jo ennen sitä aikaa, jolloin vain intiaanit meloivat jokea pitkin kevyillä tuohikanooteilla ja kantoivat ne keskellä laaksoa olevan matalan kohdan yli.

Oravat olivat nähneet ensimmäisten eurooppalaisten tulevan laaksoon. Nämä olivat ranskalaisia ja englantilaisia turkiskauppiaita, jotka vaelsivat intiaanioppaan jäljessä Mississauga-intiaanien luo vaihtokauppaa käymään. He veivät intiaaneille rautapatoja, puukkoja, peilejä, silkkiä ja pellavaa ja saivat heiltä maissia, taitavasti punottuja koreja ja turkiksia.

He halusivat varsinkin vanhoja kuluneita majavannahkoja, sillä majavan pehmeistä aluskarvoista saatiin parasta huopaa miesten leveälierisiin hattuihin. Majavannahat tuottivat Euroopassa monikymmenkertaisen voiton.

Merten ja vuorten takaa tuli lisää miehiä, jotka ostivat koko seudun Mississauga-intiaaneilta ja rakensivat peninkulman päässä olevan suuren Ontariojärven rannalle kaupungin. He antoivat sille nimen York, mutta huomasivat pian, että intiaanien muinoin antama nimi Toronto eli kauppapaikka sopi sille paljon paremmin.

Jo monia vuosia sitten muutamat varakkaat suvut muuttivat asumaan laakson reunoille kolmen mailin päähän kaupungista. He rakensivat talonsa vihreille kukkuloille, jonne järven ja soiden kosteus ei ulottunut. Ehkäpä he ajattelivat, että piiskan läimäytykset ja hevosmiesten huutelut häiritsivät kaupungissa heidän rauhaansa.

Hevoset olivat vetäneet ennen raitiovaunujakin, mutta nyt ne nousivat kukkuloille sähkön voimalla ja kirskuivat toisinaan korvia viiltävän meluisasti. Mutta laaksossa oli aivan hiljaista. Linnutkin olivat vaienneet haukan ilmestyessä taivaalle.

Haukka lensi yhä laajempia ympyröitä ja näki tarkoilla silmillään nuoren miehen istumassa keskellä laaksoa kaatuneen puunrungon päällä. Hänen ympärilleen loi varjon mahtava villiomenapuu, joka oli täynnä pieniä tummanpunaisia hedelmiä.

Aamukosteus sai nuorukaisen hiukset kihartumaan ohimoilta ja niskasta. Hän otti päästään litteäreunaisen olkihatun, asetti sen viereensä puunrungolle ja alkoi pyyhkiä valkoisella pellavanenäliinalla kapeita ruskettuneita kasvojaan ja laihaa kaulaansa. Hän työnsi nenäliinan ruskeankirjavan tweedtakkinsa taskuun, otti liivintaskusta taskukellon ja avasi sen kultaisen kuoren. Kello näytti kymmentä vaille kuutta.

Thomas Austin oli palannut kotimaahansa Euroopasta, jossa hän oli ollut kokonaisen vuoden. Matka-arkut olivat vielä avaamattomina huoneen nurkassa. Thomas oli ollut kotona täsmälleen puoli vuorokautta ja oli jo kyllästynyt. Koti oli tuntunut ahtaalta ja tukahduttavalta, kun hän oli herännyt aamuvarhaisella ennen auringonnousua. Hän oli pukeutunut nopeasti, hiipinyt ulos ja tullut tuttuun laaksoon.

Kotona kaikki luulivat, että hän nukkuu puoleen päivään asti kuten ennenkin. Euroopan matkallaan Thomas oli oppinut rakastamaan aamuja, sillä jokainen päivä toi siellä jotain uutta ja jännittävää. Tämä oli synkkä aamu.

Aika tuntuu pysähtyneen täällä. Kutistun ja surkastun pieneksi ja kuivaksi kuin heinäsirkka purkissa. Thomas oli nähnyt Venetsiassa vanhan miehen, joka piti pahvipurkissa lemmikkiheinäsirkkaansa. Purkissa oli vain muutama hengitysreikä, ja purkin sisältä kuului heinäsirkan avuton rapina.

Kirkassilmäinen maaorava tuijotti Thomasia läheisen kannon päältä. Se oli aloittanut tuoksuvien kukkien keskellä linnunlaulua muistuttavan sirityksen ja kutsui siten ystäviään juttusille. Thomas otti taskustaan paksun luonnoslehtiön ja alkoi hahmotella lyijykynällä maaoravaa nopein täsmällisin vedoin. Hyvä sinun on sirkuttaa. Sinulla on koko metsä täynnä ystäviä, Thomas sanoi puoliääneen. Minä olen menossa sekaisin: juttelen maaoravalle.

Äkkiä Thomas vaistosi, että hän ei ollut enää yksin laaksossa. Lähellä seisoi valkopukuinen tyttö. Hän oli hento ja pienikokoinen, mutta ei enää lapsi, sillä hänellä oli pitkä hame ja hänen vaaleat hiuksensa oli koottu päälaelle. Hänellä oli leveälierinen olkihattu, samanlainen kuin nuorilla tytöillä Euroopassa.

Tytöllä oli pitkähihainen vyötärölle kapeneva pusero, ja hänen maahan asti ulottuva hameensa laahasi aamukasteen kostuttamaa nurmikkoa. Hän piti kädessään valkoista päivänvarjoa, jolla hän suojasi kasvojaan auringonpaisteelta. Hän näytti etsivän katseellaan haukkaa, mutta se oli lentänyt jo pois, ja muut linnut olivat alkaneet laulaa.

Valkopukuinen tyttö läksi kävelemään. Thomas huomasi, että tytöltä putosi jokin esine. Thomas kiirehti hänen jälkeensä ja löysi maasta kirjanmerkin, jossa oli lakan alla prässättyjä lemmikkejä.

- Pudotitte jotain! Thomas huusi.

Tyttö pysähtyi. Thomas vei kirjanmerkin hänelle, ja tyttö nyökkäsi päätään kiitokseksi. Tytön iho oli kalpea, poskipäät korkeat ja nenä kapea ja suora. Hän muistutti posliininukkea, jota Thomas oli ihaillut pariisilaisen lelukaupan ikkunasta salaa häveten sitä, että kaipasi vielä lapsuuttaan ja katseli toisinaan lelukauppojen ikkunoita. Tytön silmät olivat kuin nuken silmät, heleänsiniset ja kaukana toisistaan.

- Tämä on laakson kaunein paikka. Olen tullut tänne lapsesta saakka aina, kun minulla on huolia, Thomas uskoutui hätkähtäen avomielisyyttään.

- Minä kirjoitan päiväkirjaa, tyttö sanoi. Hän avasi kapean mustakantisen kirjan ja laittoi kirjanmerkin sen sisälle. – Äitini antoi tämän kirjanmerkin minulle. Hän kuoli, kun olin lapsi.

- Olin piirtämässä maaoravia, Thomas sanoi ja näytti luonnostaan.

- Minäkin käyn täällä piirtämässä aina kun - -, tyttö keskeytti lauseensa ja punastui. – Aion taiteilijaksi.

Thomasin perheessä taide oli vain harrastus kuten isän golfinpeluu tai äidin pianonsoitto. Kukaan ei ollut ryhtynyt oikeaksi taiteilijaksi paitsi kapinallinen Thomas ja hänkin vain päiväunelmissaan.

Tyttö katsoi taas taivaalle.

- Haukka on lentänyt jo pois, Thomas sanoi. – Se oli muuttohaukka. Syksyllä haukkoja tulee tänne pohjoisesta miljoonittain. Ne pelkäävät kylmyyttä ja lähtevät ensimmäisinä muuttolennolle. Ne lepäävät hetken noissa korkeissa vaahteroissa ja jatkavat sitten matkaansa etelään.

Tyttö vilkaisi kaulassaan riippuvaa kelloa. – Minun täytyy mennä, hän sanoi ja lähti kävelemään nopeasti pois laaksosta.

Thomas katsoi tytön jälkeen sanattomana ja näki hänen katoavan laakson vihreyteen. Mikä tyhmyri olenkaan! Vihdoinkin tapasin jonkun, jolla on samanlaiset haaveet kuin minulla ja annoin hänen mennä saamatta selville edes hänen nimeään. Minun täytyy tavata hänet uudestaan.

Hän olisi halunnut raivota niin kuin joskus pikkulapsena, juosta laaksoa edestakaisin ja huutaa niin kovaa, että pesukarhut ja haisunäädät, jotka olivat vasta torkahtaneet yöllisten retkiensä jälkeen, olisivat vavahtaneet koloissaan. Olisivatko ne muistaneet vielä Thomasin, joka oli kävellyt joskus kuutamoisina öinä rauhattomana laaksossa ja iskenyt nyrkillä puitten kylkiin?

Thomas käveli edestakaisin polulla ja alkoi pohtia: Miksi tyttö oli yksin laaksossa? Hänen täytyy olla vieraana jossakin laakson toisella puolen olevassa talossa. Hän puhui englantia vieraalla korostuksella. Mistä hän on tullut? Kuka hän on?

2

Aurora kiirehti eteenpäin. Alkoi tulla kuuma. Hän kannatti kädellä hameenhelmaa ja toivoi, että olisi vielä pieni paljasjalkainen tyttö lyhyine mekkoineen eikä nainen pitkine helmoineen ja tiukasti nyöritettyine varsikenkineen. Hän kääntyi taaksepäin, vaikka tiesi, ettei pojasta ollut näkynyt mitään enää pitkään aikaan. Aurora olisi halunnut puhua hänen kanssaan tuntikausia.

Loivalla rinteellä mehiläislauma pörräsi omenantuoksuisten kamomillojen ympärillä. Kolibrit räpyttelivät siipiään kirkkaan punakeltaisten villi-akileijojen suloisen nektarin houkuttelemina. Sievissä riveissä kasvavien vihannesten ja yrttien välistä juoksi Auroraa vastaan kookas kissa, jonka pitkäkarvainen turkki oli paistetun marengin värinen. Kissan tuuhea häntä oli itsevarmasti pystyssä, hännänpää hohti miltei valkoisena. Kissa naukui matalalla äänellä.

Kissa oli ollut odottamassa Auroraa lempipaikassaan raparperinlehtien suojassa. Se kiersi Auroraa pyyhkien hänen hameenhelmojaan hännällään. Se puski Auroran jalkoja, kunnes Aurora kyykistyi silittämään sitä. Kissa katsoi Auroraa kullankeltaisilla silmillään ja puski Auroran otsaa.

Aurora otti valkoisen puuvillakäsineen kädestään ja upotti sormensa kissan tuuheisiin niskakarvoihin. – Sinä pikkuleijona, Aurora sanoi suomeksi, polvistui maahan ja painoi kasvonsa kissan pehmeään turkkiin. Se tuoksui ulkoilmalle ja kuumalle ruoholle.

– Tapasin vihdoin jonkun, jonka kanssa saatoin puhua kunnolla, Aurora sanoi puoliääneen. Juttelin kylläkin vain muutaman lauseen, Aurora jatkoi ajatuksissaan. Kissa alkoi kehrätä äänekkäästi tyytyväisenä hyväilyistä.

Aurora kohotti katseensa. Hänen edessään kohosi kermanvärinen kartano, jossa oli puuleikkauksin koristettuja parvekkeita, suippokärkisiä torneja ja lukemattomia aamuauringossa kimaltelevia korkeita ikkunoita. Ensimmäisen kerroksen ikkunoiden yläpuolelle oli kaiverrettu laaksossa kasvavien puiden ja kukkien lehtiä. Monet niistä olivat Auroralle tuttuja kuten ruusu, kielo, ohdake, apilanlehti, vaahteranlehti ja tammenlehti.

Paksujen samettiverhojen takana nukuttiin vielä. Hiljaisuuden rikkoi vain lintujen laulu ja yksinäisen suihkulähteen solina. Silloin kuului pojan kimeä ääni:

- Toby! Toubiii! Touubiiii!

Kissa ponnahti Auroran sylistä maahan ja lähti juoksemaan. Pensaitten takaa hyppeli avojaloin hintelä musta poika, jolla oli lyhyeksi leikattu kihara tukka, hiekanväriset polvihousut ja haalistunut keltainen puuvillapaita. Hän sieppasi kissan syliinsä ja nosti sen hartioilleen kaulansa ympärille kuin kaulukseksi. Hän heilautti kättään tervehdykseksi ja juoksi pois huutaen jotain, mistä Aurora ei saanut selvää.

Noah on ystäväni, mutta hän on vielä lapsi, Aurora ajatteli. Noah asui korkean pensasaidan takana matalassa valkoisessa talossa, jota kiersi ulkoveranta. Noah antaisi ensin vastalypsettyä maitoa Tobykissalle ja pukeutuisi sitten pyhävaatteisiin, valkoiseen paitaan ja pitkälahkeisiin mustiin housuihin ja laittaisi jalkaansa huolellisesti kiillottamansa kengät, jotka kutittaisivat hänen koko viikon vapaudessa eläneitä varpaitaan.

Joka sunnuntaiaamu Noah’n perhe lähti hevosrattailla kukkulan taakse kirkkoon. Etupenkillä istui kartanon vanha puutarhuri, Noah’n isoisän isä, vierellään Noah. Takana istuivat Noah’n isoäiti ja isoisä sekä enot Abraham ja Mooses, kaikki arvokkaasti pyhäpukeissaan.

Korkea kanadantuija-aita erotti keittiökasvitarhan varsinaisesta puutarhasta. Jotkut sirot vihannekset kuten pavut, punajuuret ja tomaatit olivat päässeet leikkokukkien viereen puutarhaan. Rumat vihannekset kuten perunat ja kurkut sekä marjapensaat oli laitettu piiloon.

Aurora kurkisti kanadantuija-aidan raosta puutarhaan. Hehkuvan värikkäitä hajuherneitä ja neilikoita kasvoi kymmenissä sementtisissä kukkaruukuissa. Pulleat marmorikerubit kannattelivat keskellä puutarhaa isoa ruukkua, josta pursui valkoisia ja vaaleanpunaisia pelargonioita ja petunioita.

Tummat havupuut, kirkkaansininen taivas ja talon kermanvaaleat seinät muodostivat rauhallisen taustan kukkien väripaljoudelle. Pallomaisiksi leikatut laakeripuut seisoivat punaruskeissa saviruukuissa ja vartioivat tyhjää verantaa, jossa kevyt tuulenhenkäys oli avannut vihreään korituoliin jääneen amerikkalaisen aikakauslehden.

Puutarhan takaosaan oli rakennettu tiilistä ja kivistä näköalapaikka. Puita oli kaadettu sen edestä mäenrinteeltä, ja sieltä saattoi katsella edessä avautuvia peltoja ja farmeja sekä kauempana näkyvää kaupunkia. Toronto oli jo levittäytynyt soisen lahden ympärille ja oli kapuamassa arasti kukkuloille päin. Keskustassa kohosi siellä täällä kirkontorneja ja muutama julkinen rakennus, jossa oli useita kerroksia, mutta enimmäkseen talot olivat matalia.

Vaahteralaakson kartanon talonväki istui usein vanhojen tammien varjostamilla saniaiskoristeisilla valurautapenkeillä ja lepäsi tenniksen ja kroketinpeluun jälkeen. Etäällä siinsi laaja Ontariojärvi, jossa purjeveneet lipuivat iltaisin pois näköpiiristä etelään, jopa Yhdysvaltoihin asti. Siellä kaukana olivat myös Niagaran putoukset, joista nousi sumua kilometrien päähän.

Aurora kuunteli hetken suihkulähteen solinaa, kääntyi ja käveli kanadantuija-aidan vierustaa keittiönovelle. Hän sulki päivänvarjonsa, avasi korkean oven, jossa oli jäykkä rautalukko. Hän laskeutui kellarikerrokseen. Siellä oli niin viileää, että iho nousi kananlihalle. Aurora riisui kengät jalasta. Ne olivat tulleet märiksi aamukasteisessa ruohikossa. Aurora hiipi sukkasillaan kapeita ullakonportaita kolmanteen kerrokseen ja avasi huoneensa oven.

3

Aurora laittoi oven säppiin, riisui hattunsa ja irrotti hiusneulat. Hänen silkinhienot auringossa paahtuneen oljen väriset hiuksensa ryöpsähtivät alas vyötärölle asti. Hän kaatoi valkoisesta emalikannusta pesuvatiin haaleaa vettä ja valeli sillä kasvojaan. Hän nojasi molemmin käsin pesukomuuttiin ja katseli itseään seinällä olevasta kapeasta peilistä. Hän ajatteli poikaa, jonka oli nähnyt laaksossa. Pojan tukka näytti auringonvalossa punaiselta, hänellä oli laiha kyömynenä. Mutta minkä väriset hänen silmänsä olivat? Ajatteleeko hän nyt minua?

Jospa olisin yhtä kaunis kuin paras ystäväni Emma Wahl. Emmalla on pienet ja sirot kädet, kapeat kasvot, ruskeat silmät ja paksu tummanruskea tukka. Minä olen isokätinen ja hailakka niin kuin mummon tekemä riepunukke, joka jäi kesällä kuistille haalistumaan. Onneksi olen laiha, enkä tarvitse vielä korsettia. Se olisi tässä helteessä painajainen, pohti Aurora.

Aurora huokaisi ja riisui nopeasti hameen, pehmeän tärkkäämättömän pitsireunaisen alushameen ja valkoisen puseron. Hän ripusti ne vaatekomeroon, joka tuoksui vieläkin ummehtuneelta, vaikka hän oli laittanut sinne jo monta viikkoa sitten laaksosta löytämiään villiruusuja ja hyväntuoksuisia yrttejä.

Hänellä oli enää yllään vain pitkälahkeiset pitsisomisteiset alushousut ja ohut puuvillainen aluspaita. Hän otti komeron naulasta vohvelikankaisen pesulapun, kasteli sen veteen, puristi liian veden pois ja alkoi pyyhkiä kaulaansa, käsivarsiaan ja kainaloitaan.

Aurora istuutui kapealle rautasängylle. Sitä peitti kulunut pienistä kolmiomaisista tilkuista koottu tikattu peitto. Huoneen tapetit olivat haalistuneen siniraitaiset. Ikkunan alla oli kolhiintunut, tummunut pöytä ja pöydällä hyvässä järjestyksessä päiväkirja, piirustuslehtiö, vesivärit ja englannin sanakirja.

Tänään en ehdi tehdä yhtään piirustusta päiväkirjaani, Aurora ajatteli ja istuutui pöydän vieressä olevalle jakkaralle. Hän otti kaulastaan nauhassa riippuvan avaimen, aukaisi matka-arkkunsa ja laittoi sinne vesivärit, sanakirjan ja piirustusvälineet. Hän avasi päiväkirjan, kirjoitti siihen sanat Tapaaminen laaksossa ja laittoi päiväkirjan matkaarkkuun. Hän otti kellonsa sängyn päältä ja piilotti sen vaatteiden alle. Sitten hän lukitsi matka-arkun ja ripusti avaimen kaulaansa.

Hän työnsi paikatut valkoiset puoliverhot syrjään ja avasi ikkunan. Etäältä kuului kirkonkellojen ääni. Aurora oli mennyt ikkunan ääreen heti ensimmäisenä aamuna ja katsonut ulos. Koko maisema oli ollut silloin tiheän sumun verhossa. Ilma oli tihkunut kosteutta, ja puiden lehdet olivat kiiltäneet märkinä ja puhtaan vihreinä yöllisen kaatosateen jäljiltä. Vasta seuraavana aamuna hän oli nähnyt lasista tehdyn ison kasvihuoneen, hedelmätarhan, tuulimyllyn, tallin, navetan ja laajat pellot, jotka ulottuivat kauas Sokeritoppavuorelle saakka.

Mikä onni, että olen aamuvirkku, Aurora pohti. Muuten en pääsisi oikeastaan koskaan ulos enkä tuntisi laaksoa. Työt alkavat pian auringonnousun jälkeen ja illalla, kun työt on tehty, on jo pilkkopimeää.

Aurora kaipasi Suomen valoisia kesäöitä, jolloin aurinko ei tuntunut laskevan ollenkaan. Hänelle tuli äkkiä ikävä tuoreen koivusta taitetun saunavastan tuoksua. Hän olisi halunnut uida pehmeässä järvivedessä saunan jälkeen, sukeltaa lumpeitten sekaan. Mutta ei ollut saunaa, ei kesäyön aurinkoa.

Vielä enemmän hänellä oli ikävä kirjoja. Hän oli kuin nälässä. Hän oli lukenut jo kirstussa olevat kirjansa moneen kertaan. Jospa hän voisi siirtyä edes hetkeksi kuin taialla valtameren yli Suomeen ja hakea sieltä lisää kirjoja. Kun kirjoja ei ollut, niiden tilalle olivat tulleet haaveet ja unet.

Nyt lopeta haaveilut! Aurora sanoi itselleen ja puki nopeasti ylleen karkean paikatun alushameen ja haalistuneen vaaleansinisen mekon, joka ulottui juuri ja juuri nilkkoihin. Hän laittoi jalkaansa paksupohjaiset mustat nauhakengät.

Aurora otti seinältä peilin ja asetti sen nojaamaan vesikannua vasten. Hän harjasi nopeasti hiuksensa, punoi ne huolellisesti yhdeksi tiukaksi palmikoksi ja kiersi sen sykeröksi, jonka hän kiinnitti hiusneuloilla päälaelleen. Hän peitti hiuksensa valkoisella myssyllä, jonka rypytysnauha alkoi heti kiristää hän ohimoitaan. Aurora nosti peilin paikalleen, vilkaisi vielä kerran peiliin, sieppasi naulasta pitkän valkoisen esiliinan ja juoksi portaita alas solmien samalla esiliinan nauhoja rusetiksi taakseen.

Kartanon keittiössä

4

Kartanon palvelustytöt olivat syömässä sunnuntaiaamiaista. Seinällä oleva harmaa laatikkomainen kello näytti neljännestä vaille seitsemää. Arkiaamuisin kaikki olisivat olleet jo täydessä työssä.

- Aamuvirkku lintu löytää madon. Aamutorkuille jää vain rippeet, sanoi palvelustytöistä vanhin, 19-vuotias Mary Miller ja vilkaisi Auroraan, joka livahti paikalleen ovensuuhun pitkän pöydän ääreen.

Maryn paksut mustat kiharat pursuivat valkoisen pitsireunaisen hilkan alta. Maryllä oli rehevä aikuisen naisen vartalo ja yllään musta maahan asti ulottuva mekko ja pitkä valkoinen pitsikoristeinen esiliina.

- Syökin kunnolla, Molly. Pannukakkuja on uudestaan vasta viikon kuluttua, Mary neuvoi kalpeaa tyttöä, joka istui Auroraa vastapäätä.

Molly O’Connor ahmi pannukakkuja ja vaahterasiirappia kiireesti kuin pelkäisi, että joku sieppaa ne hänen edestään. Molly söi aina paljon, mutta ei lihonut, sillä hän kasvoi vielä. Molly oli vasta 12-vuotias. Hän oli tullut satojen muitten orpolasten kanssa lappu kaulassa laivalla Irlannista muutama kuukausi sitten.

Mollylla oli samanlaiset vaatteet kuin Aurorallakin, ja hänen kiiltävänmusta suora tukkansa riippui palmikolla hänen luisevassa niskassaan. Mollyn pienet laihat kädet olivat punaisiksi sierettyneet, karkeat ja täynnä kovettumia, sillä Molly pesi päiväkaudet raskaita patoja, kattiloita ja rasvaisia paistinpannuja.

Tiskattavaa kertyi loputtomiin, sillä talossa syötiin neljä tukevaa ateriaa, ja ne laitettiin kaikki erikseen sekä talonväelle että palveluskunnalle. Toisinaan palvelijat saivat syödä herrasväen ruuantähteitä - fasaania lauantaina ja kalkkunaa sunnuntaina - ja jopa maistaa vähän viiniäkin. Mutta enimmäkseen he söivät puuroja, keittoja ja vaivaisenleipää.

Joka ilta Molly hankasi mustan rautaisen hellan puhtaaksi liasta ja rasvasta ja kiillotti sen. Kahdesti päivässä hän luuttusi kuopille kuluneen ruskeanharmaan linoleumilattian. Sen timantinmuotoiset kuviot näyttivät kuitenkin kokonaisilta, sillä linoleumi oli läpivärjättyä ja niin kestävää, että sitä sanottiin panssarilaivalinoleumiksi.

Herkullinen tuoksu levisi pulleasta valkoisesta teekannusta, joka oli keskellä keittiön tummunutta mäntypöytää. Mary istuutui pöydän ääreen, maisteli teetä sinivalkoisesta tukevasta kupista ja sulki silmänsä kuiskaten:

- On jotain, mitä minun tulee todella ikävä, jos lähden tästä talosta: sunnuntaiaamun teetä. Minä haluan saada miehen, jolla on varaa ostaa minulle kunnollista teetä.

Postinkantaja Tom se ei voi ainakaan olla, Aurora ajatteli. Aurora oli huomannut, että Mary meni aina toimittamaan jotain asiaa pihalle, kun pystynenäinen Tom tuli tuomaan postia uudenaikaisella kolmipyöräisellä postiljoonin moottoripyörällä.

Marylle sopisi leveäharteinen maalaispoika, mutta maalaispojat asuivat kaukana farmeillaan, ja Mary oli täällä talossa sisällä päiväkaudet. Entä jos Maryn prinssi kuitenkin saapuisi, kookas pisamainen poika? Hän ratsastaisi rauhallisesti pulskalla kiiltävänruskealla tupsujalkaisella hevosella, jolla on pitkä hulmuava harja ja häntä. Hän hyppäisi hevosen selästä, polvistuisi Maryn eteen ja ojentaisi hänelle ison peltipurkillisen hyvälle tuoksuvaa teetä.

Mary oli ollut Vaahteralaakson kartanossa kaksitoistavuotiaasta asti. Silloin talossa oli ilkeä keittäjä, joka iski Maryä vähän väliä sormille milloin kauhalla milloin paistinlastalla. Mary oli itkenyt itsensä usein uneen puoliyön aikaan, kun työt vihdoin loppuivat. Hän oli vannonut silloin käsi Raamatulla, ettei koskaan lyö ketään ja oli lupauksensa pitänyt.

Mary tiesi, että talon työt kulkivat omaa tahtiaan niin kuin vuodenaikojen vaihtelut. Ne määräsi tuhatsivuinen Rouva Beetonin taloudenhoidon opaskirja, joka oli nytkin emännöitsijän, rouva Simpsonin pöydällä.

Rouva Simpson oli palannut lomalta Englannista ja joi teetä yksin omassa huoneessaan toisessa kerroksessa. Rouva Simpsonilla oli aivan samanlainen laakea läpikuultava teekuppi kuin talon rouvalla ja ruusukuvioinen pullea teekannu. Hopealusikkakin piti olla hyväkkäällä.

Mary ei olisi halunnut antaa hopeaa muille kuin herrasväelle, sillä sen kiillottamiseen kului joka viikko kaksi kokonaista iltapäivää. Sekään ei kelvannut hovimestarille, joka huojui kuin nälkiintynyt pingviini tarjoiluhuoneessa mustassa hännystakissaan ja pyyhkäisi hopeisia veitsiä vuoroin pyyheliinaan ja vuoroin valkoiseen paidanrintamukseensa. Hän vartioi samalla soisiko telefoni, mutta jos telefonikopin keltaiseen lasi-ikkunaan ilmestyi herrasväen varjo, hän pysyi sieltä poissa.

Koko talo oli suunniteltu sellaiseksi, etteivät palvelijat ja herrasväki osuneet liian usein samaan aikaan samaan paikkaan. Keittiön ikkunatkin olivat melkein katon rajassa, jotta palvelijat tekisivät ahkerasti töitä eivätkä töllistelisi herrasväen tulemisia ja menemisiä. Jos halusi katsoa ikkunasta, piti nousta tuolille seisomaan, ja sitä ei viitsinyt vähästä tehdä.

Mary tiesi, että hän oli kuin ilmaa hovimestarille ja hänen rouvalleen, joka oli talon rouvan oma palvelija. He asuivat toisessa kerroksessa keittiön yläpuolella omassa huoneistossaan ja olivat olevinaan herrasväkeä kuten rouva Simpsonkin.

Vaikka Mary oli iso ja vahva nuori nainen, hän pelkäsi pientä ja luisevaa rouva Simpsonia, hänen kahisevaa silkkimekkoaan, jäykkää peruukkiaan ja pistäviä mustia silmiään. Tiistaiaamuisin Mary alkoi laulaa sointuisalla äänellään kotona oppimiaan irlantilaisia kansanlauluja, sillä silloin rouva Simpson lähti ostoksille.

Mary siirsi tuolin ikkunan alle, nousi tuolille seisomaan ja katsoi, kun rouva Simpson astui ulos etuovesta lyhyt rimpsureunainen viitta hartioillaan. Hän levitti mustan silkkisen päivänvarjon ja kahisutteli hameenhelmojaan ja viittaansa kuin noita-akka. Marystä tuntui joka kerta, että rouva Simpson voisi nousta ilmaan ja lentää kohahtaa pois. Mutta hän vain sulki päivänvarjonsa ja nousi hevosrattaille, jotka Noah’n eno Abraham oli ajanut pihalle. Abraham-parka sai viettää koko aamupäivän sen kuvatuksen kanssa.

Abraham oli samanlainen pitkä laiha ruipelo kuin Maryn veli Charles, joka oli lähtenyt Klondikeen kultaa etsimään. Saikohan veliraukka siellä lännessä syödäkseen vai oliko laihtunut aivan olemattomaksi? Kello kilahti seinällä, Mary säpsähti ja riensi juoksujalkaa hakemaan teetarjottimen rouva Simpsonilta.

Molly vavahti kellon soidessa, vaikka hänellä ei ollut edes lupaa mennä herrasväen puolelle. Hän pelkäsi Maryn puolesta.

Miten surullisen vihreät ovatkaan keittiön seinät, Molly pohdiskeli. Mutta ikkunaverhot olivat hohtavan puhtaat ja sileät. Ne olivat yhtä valkoiset kuin kirjepaperi, johon Mary kirjoitti veljelleen Klondikeen. Jospa Mollykin olisi osannut lukea ja kirjoittaa.

Orpokodissa oli käynyt kerran nuori nainen, joka oli lukenut paksusta kirjasta ääneen ihmeellisen kertomuksen Vellamon lapsista, jotka asuivat veden alla. Jospa hän voisi lukea sellaisia kertomuksia aivan itse. Silloin hän unohtaisi kaikki ne pahat asiat, jotka herättivät hänet yöllä, vaikka hänellä oli ikioma sänky omassa pienessä huoneessa.

Se oli muiden mielestä vain säälittävä komero, mutta Mollyn mielestä kuin vedenprinsessan palatsi verrattuna siihen isoon meluisaan huoneeseen, jossa hän oli nukkunut kymmenien muiden orpolasten kanssa. Hänellä oli oma pieni piironkikin, mutta se oli melkein tyhjä. Alimmassa laatikossa oli kuva, jonka Aurora oli piirtänyt Mollysta.

Molly oli saanut kuvan Auroralta kiitokseksi siitä, että kantoi Auroran kanssa ullakolta vanhan työpöydän Auroran huoneeseen. Piironkinsa Aurora antoi Marylle, jolla oli paljon omia tavaroita. Hänellä oli valokuviakin piirongin päällä ja seinillä kehystettyjä kuvia.

Joskus Molly livahti Maryn huoneeseen, katsoi valokuvia Maryn äidistä ja isästä ja kuvitteli, että he olivat hänenkin vanhempansa. Mollylle oli kyllä kerrottu, että hänet oli jätetty vastasyntyneenä lastenkodin portaille. Molly kuvitteli itselleen milloin minkinlaiset vanhemmat.

Varsinkin tiskatessa sai haaveilla rauhassa. Molly ei ollut koskaan ollut näin tyytyväinen. Ensi kerran elämässään hän sai syödä niin paljon kuin halusi, kukaan ei lyönyt häntä, ja Mary ja Aurora puhuttelivat häntä nimeltä.

Molly, Molly maiskutteli Molly nimeään kuin suklaaleivosta, jonka hän oli saanut eräänä päivänä Maryltä. Orpokodissa hän oli ollut vain sinä tyttö siinä tai O’Connor, kun häntä joskus harvoin puhuteltiin. Molly pelkäsi, että jos hän sanoo jotain sopimatonta, taika haihtuu, ja hän on taas orpokodissa.

Mollysta oli viisainta olla aivan hiljaa, katsella ja kuunnella, kun uudet sanat lentelivät ilmassa hänen päänsä ympärillä. Hän yritti saada niitä kiinni, mutta useimmiten ne olivat kuin pieniä vikkeliä lintuja. Joskus joku kaunis sana niin kuin esimerkiksi aamutähti tai pölyhuiska jäi kiinni kuin värikäs perhonen, jonka Molly onnistui kerran saamaan käteensä orpokodin pihalla. Hän piti perhosta sormiensa sisällä kuin häkissä, ihaili sitä hetken ja päästi sen ilmaan. Samalla tavalla hän päästi kauniit sanat ilmaan kuiskaten hiljaa niiden nimen, jotta muistaisi ne aina.

Mitä tuppisuita ovatkaan nuo tytöt, ajatteli Mary, joka oli tullut takaisin keittiöön. Molly ei uskalla avata suutaan. Mitä ajatellee kovia kokenut lapsiraukka? Joutuu tekemään kaikkein likaisimmat ja raskaimmat työt. Ei kuitenkaan valita. Kuorii ja paloittelee vihanneksetkin niin sukkelaan.

Ovat nuo kuitenkin hauskempia kuin suomalainen keittäjä rouva Hill - Luoja hänen sieluansa varjelkoon. Rouva Hill oli tullut New Yorkista talon rouvan sukulaisperheestä. Mary oli hänen apunaan muutaman vuoden. Ei rouva Hillkään paljon puhunut, lauleli vain pitkiä surullisia lauluja. Hän kuoli juuri ennen Auroran tuloa. Rouva Hillin silmälasit, Raamattu ja hyvä joukko rahaa lähetettiin sukulaisille Suomeen.

Aurora oli jäänyt Maryn opetettavaksi. Siisti ja hyvätapainen oli Aurora, kaunis suomalaiseksi, joita haukuttiin pallopäiksi. Aurora ei ollut mikään roundhead, ennemminkin hän oli kaunis. Hän oli oppinut englantiakin nopeasti, taisi osata sitä vähän jo tullessaankin, kuunteli tuntikausia puutarhurin Noah’n juttuja, kun he toimittivat pikkuaskareita Maryn apuna.

Mary ei saanut selvää Aurorasta, mikä hän oikein oli. Hiljainen ja tasainen oli ja vakavailmeinen. Kai suomalaiset olivat sellaisia. Huolellinenkin hän oli, ei rikkonut astioita. Maryn ei tarvinnut enää seisoa itse päiväkausia tiskaamassa niin kuin rouva Hillin eläessä.

Kesken kiireitten oli rouva Hill kuollut. Mary joutui keittäjäksikin, juuri kun piti ottaa verhot pois ikkunoista, matot lattioilta, pestä, silittää, kopistella ja korjata. Koko talo piti kääntää ylösalaisin, sillä aikaa kun herrasväki oli Euroopassa juhlimassa ja lepäämässä kylpylöissä.

Mary huokaisi ja asetteli herrasväen aamiaisastioita hopeiselle tarjottimelle ruokahissin viereen. Hän pisti orvokkikimpun koristeeksi. Kun rouva herää, hänen oma palvelijansa soittaa kelloa, Mary laittaa aamiaisen valmiiksi ja lähettää tarjottimen ruokahississä yläkertaan.

Herrasväen hienot päivällisastiat säilytettiin ruokasalin mahonkisessa leveässä kaapissa, johon vain hovimestari ja hänen vaimonsa saivat koskea ja Mary heidän poissa ollessaan. Ne pestiinkin erillään muista astioista keittiön viereisessä kapeassa huoneessa, jonka ikkunasta näkyi kuusiaita ja palanen taivasta.

Aurora upotti kätensä kuumaan veteen, jota Molly oli juuri kantanut hänelle hellan kuumavesisäiliöstä. Pannukakut, vaahterasiirappi ja tee tekivät olon kotoiseksi. Aurorasta alkoi tuntua, kuin hän olisi seisonut koko ikänsä siinä pienessä huoneessa pesemässä ja kuivaamassa laakson reunalla olevan kartanon kauniita astioita. Mutta miten erilaista olikaan hänen elämänsä ollut vielä muutama kuukausi sitten kotona Suomessa. Kaikki alkoi muuttua sinä iltana, kun naapurin palvelustyttö Iida tuli käymään Auroran kotona.

Kevät ja takatalvi Suomessa 1903

5

Aurora oli silloin yksin kotona. Ulkona vinkui tuuli, mutta sisällä oli kodikasta, sillä vanha palvelijatar Hilma oli lämmittänyt kaikki huoneet ennen kuin Aurora tuli koulusta. Uunit olivat vieläkin tulikuumat.

Ruokasalin valkoisen kaakeliuunin reunustalla seisoi molemmin puolin kaksi luppakorvaista posliinikoiraa. Ruokasalin uuniin sytytettiin vanhaan tapaan tuli vasta iltaisin, vaikka siellä oli nykyään vain Aurora lukemassa läksyjään ja harmaavalkoraitainen Mikko-kissa sohvalla loikomassa ja pesemässä ennestäänkin puhtaita valkoisia tassujaan.

Keltaisessa talossa järven rannalla oli hiljaista. Auroran äiti oli kuollut jo silloin, kun perhe asui vielä Helsingissä. Muutama viikko sitten kevään ensimmäisinä päivinä Auroran isä oli karkotettu Suomen suuriruhtinaskunnasta ja matkustanut valtameren taakse. Mursunviiksinen Nikolai Bobrikov oli Suomessa kenraalikuvernöörinä. Suomelta riistettiin vähitellen kaikki ne oikeudet, jotka maa oli saanut hyvien tsaarien aikana. Suomea koettelivat sortovuodet, joita myös routavuosiksi sanottiin.

Pian Auroran isän karkotuksen jälkeen oli tullut takatalvi. Järvi oli entistä kovemmassa jäässä, ja pienen kirkonkylän talojen ympärillä kohosivat korkeat lumikinokset.

Hilma oli juuri äsken työntänyt tukevan potkukelkkansa kinosten välistä polkua maantielle ja lasketteli kevyesti alamäkeä suoraan pikkupappilaan pakanalähetysompeluseuraan. Siellä ommeltiin pumpulimekkoja Ambomaan lapsille ja luettiin jännittäviä kertomuksia lähetyssaarnaajien elämästä. Hilma oli kertonut Aurorallekin lähetyssaarnaaja Peipposesta, joka heräsi yöllä Afrikassa siihen, että hänen nuotionsa ympärys oli täynnä norsuja.

Entä jos rupeaisin tutkimusmatkailijaksi? Aurora ajatteli kohennellessaan takkatulta. Seuraavaksi päiväksi olikin maantiedosta vanhana läksynä Afrikka. Isä oli kertonut englantilaisesta Mary Kingsleystä, joka teki tutkimusmatkoja Kongoon. Auroraa huvitti, kun hän kuvitteli ankaran näköistä laihaa Mary Kingsleyä sateenvarjoineen ja pitkine mustine hameineen istumassa ihmissyöjien majoissa ja purjehtimassa Ogowejoella.

Mutta juuri pitkä rypytetty hame ja moninkertaiset alushameet pelastivat Maryn hengen, kun hän putosi viidakossa syvälle tiikeriansaan norsunluupiikkien päälle. Se oli isän mielestä oivallinen